Kuinka saattoikaan hän tietää, että hänen aatetoverinsa rouva näytti tuollaiselta!

Rouva Johanna Schorn oli viehättävä rouva. Ainoa vilkaisu riitti huomatakseen Rassmannista, että hänellä uhraavan toimintansa ohella ihmisoikeuden puolustamiseksi riitti aina aikaa myöskin naiskauneuden ihailuun. Ja Berliinissä, hienostuneiden nautintojen ja hillittömän elämän Babelissa, oli hän tottunut antamaan intohimoilleen ja itsekkäisyydelleen täyden vapauden — hän, joka tuomitsi ihmissydämen itsekkäisyyttä.

Kuinka oli Schorn, ulkonäöltään niin yksinkertaisen poroporvarillinen pikkukaupunkilaisen perikuva, saanut tällaisen rouvan?

Kun Rassmann sai ensi vaikutuksensa tästä sirosta ja kuitenkin kukoistavasta valkoverisestä naisesta ja sitten heitti katseen kulmikkaan ja kömpelön ystävänsä kyyristyneeseen selkään, ei hänen mieleensä voinut olla heräämättä tämä kysymys.

Ja kuinka sievästi hän oli puettu! Heleä kesäpuku sopi hänelle moitteettomasti, vyötärö oli solakka ja rinta kuin taltalla veistetty. Lumivalkea kaulus puki kaunista kaulaa oivallisesti ja väljistä hihoista helottivat käsivarret kuin rusottavat alabasterit. Kasvot sitten, hieman aistillinen suu, säännöllisesti muodostunut nenännykerö ja suuret ruskeat silmät! Tämän odottamattoman näyn edessä joutui Rassmann äkkiä hämmennyksiin. Hän näki miehen onnen, kuuli lasten sydämellisen naurun, näki puutarhan kukkasloiston ympärillään ja hänestä tuntui tosiaan kuin hän olisi pienessä paratiisissa. Ja hän kuitenkin oli vain halveksittu olento.

Ja jälleen tunsi hän hunningolle joutuneen ulkoasunsa — selvemmin kuin koskaan tämän naisen vastassa, joka seisoi kuin tuores ruusu hänen edessään!

Hän sammalsi muutamia sanoja pyytäen anteeksi — ettei hän "juuri näyttänyt parhaimmalta", ja niin edelleen; Schorn keskeytti hänet kohta:

"Lörpötystä — kylliksi siitä jo, Gustav! Ikäänkuin vaimoni ei ajattelisi samoin kuin sinä ja minä. Sinä olet hyvän asiamme marttyyri, ja kuka sinut on tehnyt siksi? Ei kukaan muu kuin vastustajamme. Mutta meidän keskuudessamme olkoon tunnussanana: 'Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Mikä minun on, on myös sinun.’ Ja silleen jääköön. Etkö sinäkin ole sitä mieltä Hannaseni?"

"Kyllä, Wilhelm."

Vaimo nyökäytti päätänsä, mutta tuli sangen vakavaksi.