Hän oli itse sanonut ainaiseksi jääneensä retkaleeksi. Ja ottaen huomioonsa hänen ulkoasunsa tällä kertaa täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa.
Hän näytti rappeutuneelta ja repaleiselta — täydelleen tuuliajolle joutuneelta, kuten henkilö, joka on tottunut paremmissa olosuhteissa elämään ja koettaa vielä kurjuuttansakin pukea eräänlaiseen loistoon.
Mutta vaikka muodinmukainen pystykauluksensa olisi näyttänyt vieläkin likaisemmalta, vaikka hänen sinisilkkisessä kravatissaan olisi ollut tahroja vieläkin enemmän, vaikka hänen kesätakkinsa olisi näyttänyt vieläkin haalistuneemmalta ja enemmän nukkavierulta, hänen housunsa ja hänen saappaansa vieläkin kuluneemmilta ja vahamaisemmilta — olisi häntä nähdessään sentään jokaisen täytynyt olla sitä mieltä, että hän oli mies, jolla oli sivistystä ja älyä ja joka tunsi seuraelämän muodot. Erittäinkin miellytti ja kiinnitti hänen kasvojensa henkevä leima. Kasvoja koristi hyväkasvuinen täysiparta, piirteet olivat hienot, mutta niitä uursivat hurjan intohimon jäljet; lisäksi tulivat vaihtelevat kasvojen ilmeet, jotka antoivat hänen eleilleen jotakin epävakaista.
Jos Rassmannin kasvojen alituisista liikkeistä olisi saanut päättää jotakin hänen sisäisiin tuntoihinsa nähden, niin olisi tullut siihen päätökseen, että hänen rinnassaan täytyi käydä erilaisten tunteiden lakkaamaton vaihtelu, tunteiden, joita hän koetti ulkomaailmalta salata, mutta joka kuvastui hänen kasvoistaan ja silmistään. Rypyt hänen kas voissaan, se seikka, että hänen yhä vielä aukoton tukkansa alkoi harmaantua, tekivät hänet vanhemmaksi kuin hän oli, sillä hän oli vain kaksi vuotta vanhempi kuin Wilhelm Schorn.
Tehtyään viimeisen vaatimuksensa jälleenlöydetylle ystävälleen, tarttui Schorn tämän käsivarteen ja koetti vetää häntä puoleksi hellävaroen, puoleksi väkivetoon mukanaan.
Mutta Rassmann ponnisteli uudelleen vastaan ja silmäili pukuaan. Sitte sanoi hän:
"Mutta en tiedä, rakas ystävä — sinä saat hävetä minun tähteni; ja mitä ajatteleekaan rouvasi, kun näkee minut tässä asussa, minut, jota hän ei lainkaan tunne!"
Wilhelm Schorn nauroi tällöin.
"Eikö tunne sinua? Jos se on ainoa huolesi, niin silloin ovat kärsimyksesi lopussa. Vaimoni tietää vallan hyvin, kuka Gustav Rassmann on, hän vain ei tähän päivään asti ole miestä nähnyt, vaikka usein on ilmottanut sitä haluavansa. Luuletko sitte, ettemme lue täällä sanomalehtiä emmekä tiedä, mitä tapahtuu ulkona suurissa kaupungeissa, varsinkin pääkaupungissa, jossa kaikki suuret asiat tapahtuvat? Kuinka usein olen kertonutkaan hänelle sinusta, kun sattumalta luimme nimesi jonkin suuren kokouksen kertomuksesta. Sinustahan on tullut koko oppinut, kuten sanotaan, silloin voit kyllä käsittää, kuinka henkeään pidättäen vaimoni kuunteli, kun kerroin että olet ollut kanssani samassa koulussa, joka minun valitettavasti täytyi jättää niin aikaisin; ja että me pääkaupungissa kymmenen vuotta sitte olimme jo parhaat ystävät. Ylipäänsä ajattelee hän samoin kuin mekin, siis — mutta tuolla hän jo on, nyt ei auta mikään rimpuileminen."
He olivat jo puutarhan ovella, kun Schorn huusi äänekkäästi: