Ulko-ovi oli maalattu samalla värillä; paksu messinkinen kääkkä pisti välkkyvänä esiin tummasta pohjasta. Sen oikealla puolella oli pieni puoti, jonka näyteikkunasta ja kohtuullisen korkeasta lasiovesta saattoi nähdä, että vasta nyttemmin oli muuan seinä murrettu, jotta myymälä suurenisi.
Lasioveen oli sisäpuolelle kiinnitetty mitä erilaisimpia kävelykeppejä. Pienessä näyteikkunassa oli sopusuhtaisesti järjestettynä kaikellaisia myytäviä esineitä, jollaisia sorvariliikkeessä tavallisesti on myytävänä: pitkiä ja lyhyitä piippuja kirjavine nauhoineen ja tupsuineen, samaten valkosia ja ruskeita savipiippuja. Niiden vieressä oli merenvaha-imukkeita, yksinkertaisesti ja taitehikkaasti vuoltuja. Ja ikkunan editse juoksevassa nuorassa riippui porsliinisia piipunpesiä, joihin oli maalattu kauniita nais-, metsästys- ja muita kuvia. Kaikenlaisia koruesineitä oli riveissä ja ruoduissa maassa.
Ei tomuhiukkastakaan ollut esineillä havaittavissa, kaikesta tunsi järjestystä rakastavan ihmisen käden. Katu oli pikemmin kaupungin laidalla, mutta varsinaisen liikekaupungin asukkaat torin varrella, kaupunginosassa, jossa suuret, loistavat myymäläholvit sijaitsivat ja missä varakkaimmilla ja ylhäisimmillä oli tapana tehdä ostoksensa — eivät edes hekään voineet mennä sorvaripuodin ohitse heittämättä tarkastavaa, mieltynyttä katsetta näyteikkunaan. Ja milloin ne tarvitsivat joitakin Wilhelm Shcornin tavaroita, silloin saattoi lyödä vetoa sadasta yhtä vastaan, etteivät he kammoksuneet kulkea pitempää taivalta, sillä he tiesivät ostettujen esineiden mukana tuovansa kotiin tietoisuuden siitä, että olivat kohtuullisella hinnalla vaihtaneet lujia tavaroita.
Yksi niistä miehistä, joiden keskustelua kuuntelimme, oli Wilhelm
Schorn, mainitun pikkutalon omistaja; toisen nimi oli Gustav Rassmann.
Schorn oli kolmikymmeninen mies. Soikeahkoilla, hieman kalpeahkoilla kasvoilla oli säännölliset piirteet; lyhyeksi leikattu tummanvaalea täysiparta antoi kasvoille todellisen miehekkään leiman. Vahva, kiharainen tukka peitti pään ja osan korkeata otsaa. Hänen vartalonsa oli tuskin keskikokoista pitempi, hoikka, vaikkakin lujarakenteinen; sentähden näytti hän suuremmalta kuin oikeastaan oli. Hartiat olivat tavallista enemmän koholla, kaula näytti sentähden sisäänpainuneelta, selkä hieman kumaralta. Eri ammattien tehtäväin tuntijat, jotka voivat työmiehen ulkonäöstä kohta päättää, mitä hän tekee, tietävät, että korkeat hartiat johtuvat alituisesta työskentelystä höylä- ja sahauspenkin ääressä — enimmäkseen höylän heilutuksesta. Wilhelm Schorn oli paitsi sorvaamista oppinut muunkin puusepän ammatin ja pikkukaupungissa löytänyt siinä määrin tilaisuutta sen harjottamiseen, että hänellä oli vakituista työtä kahdelle kisällille.
Niinpä oli hänellä naapurilleenkin, huonekalukauppias Franz Ehlertille milloin sitä milloin tätä tehtävää ja oli sentähden tämän kera säännöllisissä liikesuhteissa.
Esiintymisessään oli hän hieman avuton, kuten tavallisesti henkilöt, jotka aina ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja sentähden tuntuvat vähän tyhmiltä.
Vaikka Schorn olisi pukeutunut soreimpaankin muotipukuun, ei hän olisi voinut konsanaan kieltää ammattiaan.
Sininen esiliina riippui sittenkin hänen edessään, hengessä näyttäytyi se jokaisen silmiin. Se ei jäänyt pois, vierailipa hän naapuristossa, seisoi puotitiskinsä ääressä tai kenties iltapäivisin pistäytyi hetkiseksi "Kultaiseen leijonaan" lukemaan tuoreimpia pääkaupungin sanomalehtiä.
Aivan toisellainen oli Rassmann ulkonäöltään.