"Mutta rakas ystävä, moinen aate! Sinä tahdot minua pitää narrinasi! Minä ja kynä! Ne ovat kaksi eri asiaa. Niin, vaimonikin on sentään vähin jälillä kirjottamisessa, mutta minä, näine känsäisine käsieni ja järkiparkoineni — ah, mene tiehesi!"
Schornista oli toverin aate tosiaankin koomillinen; mutta Rassmann, joka edistyneemmässä ihmistuntemuksessaan heti huomasi, että Schornin imartelusta saattoi olla jotakin hyötyä, osasi käyttää ystävänsä hyvää tuulta edukseen.
"Niin en juuri tarkoittanutkaan. Mutta sinä voit olla minun pääapulaisenani. Sinulla on niin terävä katse ja voisit monessa kohden antaa minulle hyviä viittauksia. Minä luotan siihen lujasti. Painatamme sitte kirjan Sveitsissä."
Tämä tuntui Schornista toiselta. Kuten kaikki rehelliset luonteet, jotka eivät tunne mitään vilppiä, tunsi hän itsensä tosiaankin imarrelluksi siitä, että niin etevä henki kuin Rassmann piti häntä kykenevänä kerran auttamaan työtä "suuren päämäärän" hyväksi muuten kuin rahalla.
"Hm, hm — jos niin tarkotat — sinä viisuniekka — voisit minut tosiaankin tehdä itserakkaaksi. Mutta sen sanon sinulle, että jollei kirja mihinkään kelpaa, on se minun syyni."
Ja hän nauroi kuin hupsu mielissään.
Nyt saattoi hänet kiertää sormensa ympärille. Sitä ei tiennyt kukaan paremmin kuin Rassmann.
Schorn piti yhä vielä rahoja käsissään. Kun hän alkoi lukea seteleitä ja kovia taalareita Rassmannille, oli tällä vielä jotakin in petto.
"Tiedätkös — johtuu mieleeni, että minulla on vielä Berliinissä noin viiden taalarin velka, jos sinä —"
Schorn tiesi jo kylliksi. Vielä kokonaan kirjallisen avustajan aatteen valtaamana, sanoi hän: