Puheenjohtaja selitti siinä tapauksessa täytyvänsä määrätä uuden tutkimuksen ja lykätä käsittelyn toistaiseksi. Rassmann silmäili kuin apua rukoillen Schorniin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Schorn ymmärsi tämän katseen.
Jos Rassmann nyt joutuisi tutkittavaksi tällaisessa jutussa, silloin olisivat ainaiseksi lopussa hänen toiveensa päästä valtiopäiville. Ja hänet toki täytyi säilyttää puolueelle! Kuinka uskalletuinkaan hänen paras ystävänsä asettaa epäiltäväksi moisesta teosta?
Rehellisen Schornin sydän kuohui.
Eikö edes voitu uskoa hänen vaimonsa sanoihin? Ja hän oli ne sentään vahvistanut valallaan. Ei, mieluummin antoi hän itsensä tuomita syyllisenä kuin saattaa onnettomuutta rakkaimmilleen.
Schorn taisteli muutamassa minuutissa itsekseen hirvittävän taistelun. Huomattiin, että syytetty tahtoi vielä kerran puhua. Hänelle myönnettiin sananvuoro. Tuli haudanhiljaisuus.
Ja Schorn sanoi puolimurtuneella äänellä, mutta selvästi:
"Nyt, kun näen että syyttömiä koetetaan tehdä epäiltäviksi, en tahdo enää kieltää. Tunnustan tehneeni varkauden — — tarvitsin rahaa maksaakseni vekselin ja jouduin kiusaukseen — antakoon Jumala minulle anteeksi — hän tietää —"
Hän ei päässyt pitemmälle, vaan kaatui maahan. Todistajain penkiltä kuului vihlaiseva naisen huuto — Schornin vaimon. Seurasi hälinä ja käsittämätön mielten hämminki. Noudettiin vettä ja vietiin Schornin vaimo ulos.
Tuomarit vetääntyivät pois. Puolen tunnin kuluttua langettivat he tuomion. Schorn tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.
Uteliaat virtailivat ulos, kiintyneinä äänekkääseen mielipiteiden vaihtoon. "Sääli häntä", sanoi muuan. "Niin paatunut!" sanoi toinen.