Katsojain puolelta kuului äänekästä hälinää. Ilmoittautui vielä eräs rouva, joka samoin luuli nähneensä "herra liiketoverin" samaan aikaan.
Rassmann, joka istui rouva Schornin rinnalla todistajain penkillä, tuli kalmankalpeaksi. Äkkiä kuuli hän, kuinka hänen naapurinsa kuiskutti: "Mutta ettehän te ollut poissa kotoa koko siihen aikaan."
Nämä sanat riittivät antamaan Rassmannille vanhan varmuutensa. Hän tiesi, että kaikki riippui hänen rauhallisuudestaan.
Agitaattoria kuulusteltiin heti.
Kovalla äänellä, puoleksi hymyillen, sanoi hän:
"Hyvät herrat, tunnen omantuntoni liian puhtaaksi, ryhtyäkseni vastaamaan juuri herätettyyn epäluuloon. Molempien todistajain lausunnot voivat perustua ainoastaan näköhäiriöön. Tässä kaupungissa on useampia ihmisiä, joiden ulkonäkö muistuttaa minua. Sitä paitsi voi rouva Schorn ja hänen palvelustyttönsä todistaa, että kymmenen aikaan palattuani eräiltä liikeasioilta en enää poistunut huoneestani koko aamupäivän kuluessa. Mutta varkauden on täytynyt tapahtua kymmenen tienoilla."
Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja vakuuttavasti kuin olisi hänestä naurettavaa, jos joku vielä epäilisi hänen sanojaan.
Rouva Schorn todisti ne. Oikeus päätti kutsua myös palvelustytön, kuusitoistavuotiaan orvon, heti kuulusteltavaksi.
Tyttö oli epävarma. Hän ei voinut tarkoin sanoa, oliko Rassmann tosiaankin ollut koko ajan kotona. Tämä lisäsi uutta jännitystä. Mutta ei ollut lainkaan ajateltavissa, että Rassmann olisi tehnyt teon. Mitä syytä olisi ollut sivistyneellä miehellä leimata ystävänsä varkaaksi?
Puheenjohtaja itse painosti tätä ja kehotti molempia todistajia harkitsemaan, eivätkö he olleet erehtyneet, kun luulivat nähneensä Rassmannin. Nämä pysyivät lausunnossaan. Rassmann vapisi koko ruumiiltaan.