Jos Schorn olisi pitänyt nippua tavallisena paperituppuna ja viskannut pois? Silloin olisi paholainen vasta oikein pitänyt hänen kanssansa peliään ja hän, hienostunut ihmiskunnan onnellistuttaja, olisi joutunut yksin narriksi pelissä.
Schorn penkoi läsnäolijain nähden vielä liikutuksesta vapisevin käsin takkinsa ulkotaskut. Samalla sanoi hän:
"Tässä, tässä — nähkääs, katsokaa tarkoin, herra komisarius, ei mitään.
Ja katsokaas, rintataskussa samoin —"
Hän pysähtyi. Nurin käännetystä taskusta putosi kokoonpuristettu paperitukku.
"Ainoastaan vanha, arvoton sanomalehden kappale", sanoi Schorn jälleen, välittämättä paperista. Mutta virkamies kumartui, nosti tupun ylös, levitti sen auki ja setelit tulivat näkyviin.
"Luulen sentään, etteivät nämä ole mitään arvottomia sanomalehden kappaleita", sanoi hän, ja tällä kertaa ei hänen äänessään kuulunut sääliä.
Samalla katsoi hän terävästi nuoreen mestariin, ikäänkuin tahtoisi lukea hänen sielunsa syvyydet. Oliko Schorn tiennyt, että setelit olivat siellä ja tarkotuksella antanut paperin pudota aivan arvotonna lattialle? Virkamies, joka kiinnitti tarkkaavaisuutensa tähän kysymykseen, tahtoi jotakin sanoa, mutta Schorn oli jo huomannut rahat.
"Olen syytön, niin totta kuin Jumala tietää kaiken", sai hän suustaan korisevalla äänellä. Samalla horjui hän kuin juopunut. Kaikki hänen ympärillään oli sumussa, hän näki vain setelit, joihin hänen silmänsä jäykkinä tuijottivat.
Ja samassa päästi hänen vaimonsa huudon; hänkin oli nähnyt rahat.
Rassmann seisoi vielä liikahtamatta syrjässä. Mitä oli hänen sanottava?
Näytelläkseen oikeaa hämmästystä oli hänen oltava vaiti.