"Äskettäin oli Schorn luonani ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä tapahtunut. Asia näytti olevan hänelle kiireinen. Valitettavasti en voinut niitä hänelle antaa. Hän meni silloin X:n luo, alhaalla Pitkäkadulla, mutta tällä oli joutavaa ainoastaan viisisataa taalaria, vaikkakin Schorn sanoi tarvitsevansa tärkeään asiaan juuri kuusisataa. Tiedättekö jo siitä, herra Ehlert? Ei kuulu tosin minulle, mutta omituinen asia on. Kaupungilla puhutaan niin paljo. — Hänen liiketoverinsa, tuo Rassmann, josta ei tule hullua viisaammaksi, lienee tehnyt vekselivelkoja, ja niihin sanotaan Schornin tarvinneen rahaa. Yleensä yhteiselämä nyt tässä perheessä — ja vaimo — kevytmielinen talous —"
Rehellinen poroporvari oli juuri päässyt puheen vauhtiin, ja kun oli niin hyvä kävellä ja puhua Ehlertin rinnalla, ei hän pannut vakan alle sitä kynttilää, jolla viime aikoina oli totuttu Schornin avioparin ja "toverin" elämää valaisemaan.
"Kuten sanottu, oikea sosialidemokraattinen talous, kommunistinen valtio pienoismuodossa, herra Ehlert." Täten päätti rakastettava pikkuporvari, jättäen huonekalukauppiaan asiaksi muodostaa haahmotelluista ulkopiirteistä täydellinen, valmis kuva.
Ehlert, joka oli sivistynyt mies ja liikkunut paljo suuremmissa kaupungeissa paremmissa seurapiireissä, tunsi kyllä ne huhut, jotka Schornin perheestä kiertelivät; mutta hän arvosteli niitä toisin kuin tämä ammattipuhuja. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka huolehtivat enemmän muiden asioista kuin omistaan. Siitä syystä oli Schorn hänestä yhä sama ahkera, rehellinen työmies, jolle ammattinsa oli kaikkea muuta korkeammalla.
Mutta se, mitä hän juuri oli kuullut, pani hänet ajattelemaan. Schornilla oli vekseli maksettavana. Hän tahtoi saada kuusisataa, mutta sai ainoastaan viisi? Jos häneltä puuttui juuri sata taalaria velkamiehensä tyydyttämiseksi, jos hän ei niitä mistään voinut saada ja epätoivon ajamana —?
Ehlert ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. "Ei, ei, — silloin olisi hän tullut minun luokseni ja sanonut vapaasti ja suoraan: herra Ehlert, tarvitsen sata taalaria — ja minä olisin antanut ne heti hänelle. Schornin täytyi se tietää", tuumi hän yksikseen.
Hän ei voinut selittää, miksi vanha epäluulo palasi yhä uudestaan.
Poliisikonttorissa ilmotti hän varkauden.
Muuan virkamies seurasi häntä heti paikalle. Tutkittiin, kerrottiin, kuulusteltiin muilta talon asukkailta, olivatko he nähneet ketään, johon epäluulot saattoivat kohdistua, ja yhä palattiin Schorniin. Poliisivirkamies oli tämän syyttömyydestä yhtä vakuutettu kuin Ehlert, mutta laki vaati. Täytyi kuulustella, toimeenpanna tarpeellisia tutkimuksia, mahdollisesti pitää kotitarkastus nuoren mestarin luona.
Herra Ehlertistä, joka monet vuodet oli Schornin kanssa ollut liikesuhteissa, oli se pöyristävää, sillä hän asettui tämän asemaan, mutta kuitenkin, kuitenkin —!
Ikuinen epäluottamus! Eikö Schorn ollut ihminen kuten kaikki muutkin?
Eikö hän voinut rikkoa kuten hänen rakkaat lähimmäisensäkin?