Ehlert tuskin kuunteli. Jollei Schorn olisi ollut niin yksinkertaisen luottava, olisi hänen täytynyt huomata siitä tavasta, jolla kauppias heitti tuontuostakin väliin "jaa, jaa" — "hyvä, hyvä", — kuinka kiusallinen tämä selitys tänään oli miehelle, joka istui hänen edessään.
Schorn lähti. Kadulla vihelteli hän hiljaa yksikseen, tietämättä mitä.
Hän oli nähnyt kaiken olevan kunnossa, Ehlertin kuullut puhuvan vanhaan liikemiehen tapaansa — hän saattoi siis olla taasen vanha tyytyväinen, onnellinen Schorn.
Mutta Ehlert tiesi mestarin poistuttua vähemmän kuin ennen.
Niin rauhallisesti kuin Schorn juuri oli hänelle puhunut, ei voinut esiintyä kukaan ihminen, joka puoli tuntia sitte oli samassa huoneessa tehnyt varkauden ja mahdollisesti kantoi vielä varastettua tavaraa taskussaan.
Ja juuri Schorn, joka ei koskaan voinut teeskennellä, vaan aina puhui kuten ajatteli ja tunsi!
Mutta selitys täytyi hänen saada sentään. Hänen velvollisuutensa oli ilmottaa heti poliisille.
Ehlert sulki heti liikehuoneustonsa ja läksi taipaleelle. Poliisihuoneuston lähellä kohtasi hän Schornin kunnianarvoisan kilpailijan, joka samoin teki työtä Ehlertille.
Tällä kelpo miehellä oli heti valmiina sangen merkillinen uutinen.
Se tosin ei häneen kuulunut, mutta mielelläänhän siitä puhui.