2. luku.
Tuhoutuminen.
I.
Niin olemme siis kuilun reunalla. Se on nyt tyhjä kaikista niistä unikuvista, joilla esi-isämme olivat sen kansoittaneet. He luulivat tietävänsä, mitä siellä on; me tiedämme vain sen, mitä siellä ei ole. Se on laajentunut kaikella sillä, minkä olemme tottuneet jättämään huomioon ottamatta. Odottaessamme, että tieteellinen varmuus läpäisisi sen pimennot — sillä ihmisellä on oikeus toivoa sellaista, mitä hän ei vielä tajua — ainoa seikka, mikä kiinnittää mieltämme, koska se on siinä pienessä valokehässä, jonka nykyinen älymme piirtää pimeään yöhön, on se kysymys, onko outo maailma, jonne menemme, pelottava vai ei.
Uskontojen ulkopuolella on neljä välittömästi mahdollista ratkaisua: täydellinen tuhoutuminen, jälki-elämä nykyisine tietoisuuksinemme, jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta ja lopuksi jälkielämä yleisessä tietoisuudessa tai toisella tapaa tietoisena kuin mitä meille on tässä maailmassa suotu.
Täydellinen tuhoutuminen on mahdoton. Me olemme vankeja äärettömyydessä, jossa mikään ei häviä, missä kaikki hajaantuu, mutta mikään ei katoa. Ei ruumis eikä ajatus voi pudota kaikkeuden ulkopuolelle, pois ajan ja avaruuden rajoista. Ei atomiakaan lihastamme, ei yhtä ainoaa hermojemme värähdystä mene sinne, missä niitä ei enää olisi, koskei ole olemassa sellaista paikkaa, missä ei mitään enää ole.
Miljoonia vuosia sitten sammuneen tähden valo harhailee vieläkin eetterissä, missä silmämme kohtaavat sen ehkä tänäkin iltana, kun se jatkaa päättämätöntä matkaansa. Samoin on kaiken sen laita, mitä näemme, niinkuin senkin, mitä emme näe.
Voidaksemme tuhota jotakin — syöstä sen tyhjyyteen, täytyisi tyhjyyden olla olemassa, ja jos se on missä muodossa hyvänsä, ei se enää olekaan tyhjyys.
Heti kun koetamme eritellä, määritellä tai ymmärtää sitä, puuttuu meiltä ilmaisuvälineitä ja ajatuksia tai ne luovat sellaista, mitä kieltääkseen ponnistelevat. Tyhjyyden käsitteen, samoin äärettömyyden äärien, tajuaminen on yhtä vastaista järkemme luonteelle ja todennäköisesti kaikelle mahdolliselle järjelle. Ja muuten on olemassa vain kielteinen äärettömyys, jonkunlainen pimentojen äärettömyys, mikä on päinvastainen kuin se, jota järkemme pyrkii selvittelemään; tai pikemmin se on vain lapsellinen, älymme antama nimi käsitteelle, jota se oi ole koettanutkaan tajuta, sillä mehän nimitämme tyhjyydeksi kaikkea sitä mihin aistimme tai järkemme ei pysty, ja mikä on olemassa tietämättämme.
Mutta, sanottaneen ehkä, jos kaikkien maailmoiden ja kaikkien asioiden tuhoutuminen on mahdotonta, on kuitenkin vähemmän varmaa, että niiden kuolema olisi mahdoton, ja mikä erotus meidän kannaltamme on tyhjyydellä ja iankaikkisella kuolemalla? Tässä mielikuvituksemme ja sanat johtavat meidät harhaan. Yhtä vähän kuin tyhjyyttä, voimme käsittää kuolemaakaan. Tällä sanontatavalla me tarkoitamme niitä tyhjyyden pieniä osia, jotka luulemme ymmärtävämme. Mutta jos tarkastamme asiaa lähemmin, täytyy meidän huomata, että käsityksemme kuolemasta on liian lapsellinen sisältääkseen pienintäkään totuutta. Se ei ole yhtään korkeampi kuin oma ruumiimme eikä saata arvioida maailmankaikkeuden kohtaloita.