Me sanomme kuolemaksi kaikkea sitä, millä on hiukan erilainen elämä kuin meillä itsellämme. Niin puhumme maailmasta, joka meistä näyttää liikkumattomalta ja jäätyneeltä, niinkuin kuu esimerkiksi, koska olemme vakautuneita siitä, että kaikki eläin- ja kasvielämä on sieltä ikuisesti sammunut. Mutta muutamia vuosia sitten olemme oppineet, että näennäisesti liikkumattomintakin ainetta elähyttää niin voimakas ja hurja liikunta, että elollisten olentojen elämä on vain kuin unta ja liikkumattomuutta verrattuna siihen huimaavaan tarmoon, joka piilee maantien kivessä.
There is no room for death! "Ei ole sijaa kuolemalle!" huudahtaa jossakin tuo suuri Emily Brontë. Mutta joskin vuosisatojen loppumattomassa jaksossa kaikki aine tulisi todellakin liikkumattomaksi ja elottomaksi, kestäisi se muodossa tai toisessa, ja kestäminen, vaikkapa täydellisessä liikkumattomuudessakin, — eikö sekin oikeastaan olisi elämän vihdoin muuttumaton ja hiljainen muoto?
Kaikki kuoleva lankee elämän helmaan, ja kaikki syntyvä on samanikäistä kuin se, mikä kuolee. Jos kuolema meidät veisi tyhjyyteen, toisiko siis syntyminen meidät samasta tyhjyydestä? Miksi edellinen olisi mahdottomampaa kuin jälkimäinen? — Mitä enemmän inhimillinen ajatus nousee ja kasvaa, sitä käsittämättömämmäksi muuttuu tyhjyys ja kuolema. Kaikissa tapauksissa, ja se on tärkeätä tässä kohdassa, jos tyhjyys olisi mahdollinen, voimatta olla sitä taikka tätä, ei se saattaisi olla pelottava.
3. luku.
Tietoisuuden jälkielämä.
I.
Tulemme nyt siihen jälkielämään, jossa säilyy nykyinen tietoisuutemme. Olen käsitellyt tätä kysymystä tutkielmassani Kuolemattomuudesta, josta toistan muutamia oleellisia kohtia, rajoittuen vahvistamaan niitä eräillä uusilla mietelmillä.
Mistä siis syntyy tuo tietoisuus minästä, joka tekee meistä jokaisesta maailmankaikkeuden keskipisteen, ainoan seikan, mikä ajassa ja avaruudessa on tärkeä? Rakentuuko se ruumiimme aistimuksista vai siitä riippumattomista ajatuksista? Olisiko ruumiillamme tietoisuutta itsestään ilman ajatuskykyämme, ja toiselta puolen, mitä olisi ajatuksemme ilman ruumistamme?
Me tunnemme ajatuksettomia ruumiita, mutta emme ajatuksia ilman ruumista. On melkein varmaa, että on olemassa äly, jolla ei ole mitään aistia, mitään elimistöä sitä luomassa tai ravitsemassa, mutta on mahdotonta kuvitella, että meidän älymme saattaisi olla näin olemassa, pysyen yhäti samanlaisena kuin se, joka ammensi aistimiskyvystämme kaiken sen, mikä sitä elähytti.
Tuo minä, sellaisena kuin sen käsitämme ajatellessamme sen häviön seurauksia, ei siis ole henkemme eikä ruumiimme, koska tunnustamme, että ne molemmat ovat aaltoja, jotka vierivät ja uudistuvat lakkaamatta. Onko se liikkumaton piste, joka ei saattaisi olla muotoa eikä sisällystä — nämä aina kehittyvät — eikä elämää, muodon ja sisällyksen alkusyytä ja tulosta? Meidän on todella mahdotonta käsittää tai määritellä sitä tai sanoa, missä sen paikka on. Kun tahtoo palata sen äärimmäisille lähteille, tapaa vain muistojakson, sarjan muuten sekavia ja vaihtelevia ajatuksia, jotka kiintyvät tuohon samaan elämiseen vaistoon, aistimistapojemme kokonaisuuden ja tietoisia tai tiedottomia ympäröivistä ilmiöistä johtuvia vastavaikutuksia.