Yksi kuolemalta siepattu tunti vastaa kokonaista kidutuselämää. Tässä on vastausten kaksi arvoa, joita ei saata verrata, ja jos aikoo punnita ne samalla vaa'alla, tulee koota näkyvälle levylle kaikki se, mitä meillä on jäljellä — kaikki mahdolliset kivut, sillä ratkaisun hetkellä se on ainoa punnus, jolla on arvoa, ja joka on kyllin raskas muutaman asteen verran kohottamaan levyä, joka painuu sinne, mitä emme näe ja jonka kuormittaa toisen maailman pimeys.
VIII.
Näin monilla vierailla kauhuilla kartutettuna kuoleman kauhu tulee sellaiseksi, että me vastustelematta myönnämme heidän olevan oikeassa. On kuitenkin eräs kohta, jossa he alkavat antaa perään ja sopia. He suostuvat vähitellen, kun ei enää ole mitään toivoa, jollei uuvuttamaan, niin ainakin huumaamaan äärimmäiset tuskat.
Äskettäin tuskin kukaan heistä olisi uskaltanut sitä tehdä, ja vielä nytkin monet epäröivät, laskien saitureina pisaroittain armeliaisuutta ja rauhaa, jota he pitävät hallussaan ja jota heidän tulisi runsain käsin jaella, varoen heikontamasta viimeisiä vastarinnan yrityksiä — elämän turhimpia ja tuskallisimpia värähdyksiä, elämän, joka ei halua luovuttaa paikkaansa lähestyvälle levolle.
Minun asiani ei ole ratkaista, saattaisiko heidän armeliaisuutensa olla rohkeampi. Riittää vain vielä kerran sen seikan toteaminen, ettei kaikki tuo kuulu kuolemaan. Se tapahtuu sitä ennen ja alemmalla asteella. Ei kuoleman saapuminen, vaan elämän lähtö on kauhea. Meidän tulee vaikuttaa elämään eikä kuolemaan. Kuolema ei ahdista elämää, vaan elämä vastustaa kuolemaa häpeällisesti. Kaikilta tahoilta kiiruhtavat kärsimykset esille sen lähetessä, mutta ei sen kutsusta, ja vaikka ne kokoontuvat sen ympärille, eivät ne silti tule sen mukana. Syytättekö unta teitä rasittavasta väsymyksestä, jollette sille anna perään? Kaikki nuo kamppailut, nuo odotukset, nuo vaihtoehdot, nuo traagilliset kiroukset ovat sillä rinteellä, mihin takerrumme kiinni, eikä suinkaan toisella puolen. Ne ovat muuten satunnaisia ja väliaikaisia ja johtuvat vain tietämättömyydestämme.
Kaikki se, mitä tiedämme, auttaa meitä vain kuolemaan tuskallisemmin kuin eläimet, jotka eivät tiedä mitään. Tulee aika, jolloin tiede kääntyy erehdyksiään vastaan eikä enää epäile auttaa meitä hädässämme. Koittaa päivä, jolloin se varmasti uskaltaa ja toimii, jolloin viisauden saavuttanut elo haihtuu hiljaa pois hetken lyödessä, tietäen aikansa tulleen, niinkuin se väistyy hiljalleen joka ilta, tietäen tehtävänsä täytetyksi.
Ei ole enää, kun lääkäri ja sairas ovat oppineet opittavansa, mitään fyysillistä tai metafyysillistä syytä siihen, ettei kuoleman tulo olisi yhtä hyväätekevä kuin unenkin. Ehkäpä vielä, kun ei ole mitään säästettävää, tulee mahdolliseksi ympäröidä se syvemmällä huumauksella ja kauniimmilla unilla. Joka tapauksessa on tästä lähtien, kun kuolema on vapautettu siitä, mitä sen edellä käy, helpompaa katsoa sitä silmiin pelotta ja valaista sitä, mitä jälkeenpäin seuraa.
IX.
Sellaisena, miksi tavallisesti kuvittelemme kuolemaa, uhoo sen takaa kaksi kauhunkuvaa: ensimäinen muodoton ja kasvoton, joka täyttää koko henkemme, toinen tarkkapiirteisempi, määritellympi, mutta melkein yhtä mahtava, joka vaikuttaa aisteihimme. Puhukaamme ensin jälkimäisestä.
Samoin kuin me panemme kuoleman syyksi kaikki sen edellä käyvät vaivat, liitämme sen synnyttämään pelkoon kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, tehden sille sen mennessä aivan samanlaista vääryyttä kuin sen tullessakin. Kuolemako kaivaa hautamme ja käskee meitä siellä säilyttämään sitä, mikä on luotu katoamaan? Jollemme voikaan kauhutta ajatella, mitä rakkaasta olennosta siellä tulee, niin onko kuolema vai me hänet sinne kätkenyt? Koska se vie hengen paikkaan, josta emme mitään tiedä, onko meidän moitittava kuolemaa siitä, mitä me teemme tomumajalla, jonka se meille jättää?