— Ei, ei! Perjantai sanoo heille: pitää olla hyvä, pitää rukoilla Jumalaa, pitää syödä ohraleipää, vuohilihaa, vuohimaitoa; ei syö enää mies.
— Mutta tappaisivathan ne sinut!
— Ei! sanoi hän vakavasti. — Ei he tappaa, he tahtoo oppia. Ja samalla hän kertoi heidän oppineen yhtä ja toista parrakkailta valkoisilta miehiltä, joita oli tullut heidän maahansa.
Kysyin sitten, tahtoisiko hän lähteä takaisin omaan maahansa. Hän naurahti ja vastasi, ettei hän jaksa uida niin pitkää matkaa. Entä jos tekisin hänelle kanootin? No silloin hän oli valmis lähtemään, jos nimittäin minä tulisin mukaan.
— Minäkö? huudahdin minä. — Söisiväthän ne minut!
— Ei, ei! vakuutteli hän. — Perjantai tekee, ne ei syö master,
Perjantai tekee, ne rakastaa master.
Hän tarkoitti aikovansa kertoa heille, kuinka minä surmasin hänen vihollisensa ja pelastin hänen henkensä, siitä syystä he rakastaisivat minua. Ja jälleen hän kertoi, kuinka ystävällisesti he olivat kohdelleet niitä seitsemäätoista miestä, jotka tuuli oli ajanut heidän rannoilleen.
Kuudestoista luku
Lähdön hankkeita. — Uusi vene. — Taas villejä rannalla.
Espanjalainen. — Perjantain isä.
Tästä lähtien aloin lakkaamatta hautoa mielessäni, miten pääsisin toiselle rannalle Perjantain mainitsemien eurooppalaisten luo, jotka kaikesta päättäen olivat espanjalaisia tai portugalilaisia. Siellä mannermaalla me miehissä paremminkin saisimme keksityksi jonkin keinon päästä pois näiltä oudoilta seuduilta kuin minä yksin tällä saarella.