Pari päivää tämän keskustelun jälkeen menin Perjantain kanssa sille vuorelle saaren itäisessä päässä, mistä kerran, niin kuin edellä olen kertonut, selkeänä päivänä olin nähnyt kaukaisen maan. Ilma oli nytkin erittäin kirkas. Perjantai katseli hetken aikaa kaukaista rantaa, mutta äkkiä hän rupesi hyppimään ja tanssimaan ja huusi minua luokseen.
— Mitä nyt? kysäisin minä.
— Voi ilo! huudahteli hän. — Voi ilo ja riemu! Tuolla minun maa, tuolla minun kansa!
Sanomaton mielihyvä loisti hänen kasvoillaan, silmät säihkyivät, koko hänen olemuksensa näytti hehkuvan halusta päästä takaisin hänen oman kansansa luo. Tuo kiihkeä ilo herätti minussa ensi hetkenä sangen masentavia ajatuksia. Jos Perjantain todellakin onnistuisi päästä omaan maahansa, niin eikö olisi luultavaa, että hän unohtaisi uskontonsa ja kiintymyksensä minuun. Hän kertoisi heille tässä saaressa olevasta valkoisesta miehestä; heitä saapuisi tänne satakunta miestä, ehkäpä parikin sataa. Ja kuinka kävisi minun silloin?
Sain myöhemmin todeta, kuinka paljon vääryyttä tein ajatuksissani tuolle kiitolliselle ystävälle.
Eräänä päivänä olimme samalla vuorella. Ilma oli silloin niin samea, ettei vastaista rantaa näkynyt. Kutsuin Perjantain luokseni.
— Perjantai! sanoin. — Tahtoisitko palata takaisin omaan maahasi, oman kansasi luokse?
— Kyllä! vastasi hän. — Se on suuri ilo, oi niin suuri ilo, jos
Perjantai pääsee sinne.
— Mitä sinä siellä tekisit? Sinusta tulisi siellä samanlainen villi kuin ennenkin; ihmisen lihaakin taas söisit.
Hän kävi hyvin murheelliseksi ja päätänsä puistellen vastasi: