Työtä näkyi tulevan yltäkyllin, ennen kuin saisin hedelmät kerätyksi ja kannetuksi kotiin. Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani säkin ja kokosin nyt viinirypäleet yhteen läjään, appelsiinit ja sitruunat toiseen. Mutta saavuttuani parin kolmen päivän kuluttua takaisin kohtasi minua harmillinen näky: suuri osa viinirypäleistä oli syöty, muut hedelmät oli viskelty hujan hajan ja poljettu piloille. Nähtävästi oli eläimiä käynyt täällä mellastamassa, en vain tiennyt minkälaisia. Vahingosta viisastuneena keräsin jälleen suuret määrät rypäleitä, mutta ripustin ne puitten oksille kuivumaan. Sitruunoita ja appelsiineja kannoin kotiin niin suuren säkillisen kuin suinkin jaksoin.
Suloinen oli mielestäni tämä hedelmällinen laakso, niin rauhallinen ja niin kokonaan metsän suojassa rannan raivoavilta myrskyiltä, etten sitä voinut verratakaan nykyiseen asuinpaikkaani. Kotiin tultuani en vähään aikaan muuta miettinytkään kuin siirtymistä sinne. Tarkemmin asiaa harkittuani pidin kuitenkin parhaana pysyä entisessä paikassani. Täällähän toki olin meren rannalla ja oli siis ainakin pieni mahdollisuus päästä saarelta pois, jos näköpiiriini tulisi laiva. Jos taas muuttaisin saaren sisäosaan, merkitsisi se samaa kuin että vapaaehtoisesti lähtisin elinkautiseen vankeuteen. Päätin siis asua edelleenkin alussa rakentamassani linnassa. Mutta olin sittenkin niin ihastunut tuohon laaksoon, että vietin enimmän aikani siellä aina heinäkuun loppuun saakka rakennettuani sinne pienen teltan purjekankaasta ja pystytettyäni sen ympärille miehenkorkuisista seipäistä kaksinkertaisen aidan, jonka välin täytin puitten oksilla. Aidan yli johtivat täälläkin nuoraportaat. Siellä olin turvassa ja siellä vietin usein pari kolmekin yötä peräkkäin. Kuvittelin mielessäni, että minulla oli päärakennus merenrannalla ja huvila sisämaassa.
Elokuun 3. päivänä kävin katsomassa puitten oksille ripustamiani rypäleitä: ne olivat päivänpaisteessa kuivuneet, ja niin sain sieltä kotiini pari sataa suurta tertullista hyviä rusinoita. Hyvään aikaan ne sainkin korjatuksi, sillä heti sen jälkeen alkoi sadeaika, ja minun täytyi pysytellä kokonaan vanhassa asunnossani, sillä vuoressahan olin hyvässä turvassa ja luola oli paras pakopaikka rajumyrskyjen ja pahimpien sateitten aikana. Varsinaista sadekautta kesti elokuun 14:nnestä lokakuun keskivaiheille saakka. Vettä tuli taivaasta yhtenään, milloin hiljemmin, milloin kovemmin, väliin niin rankasti, etten moneen päivään päässyt ulos.
Noihin aikoihin sattui minulle suuri yllätys: perhe lisääntyi. Kauan aikaa oli toinen kissani ollut kateissa. Luulin sen jo joutuneen surman suuhun. Mutta eräänä päivänä elokuun lopulla se suureksi hämmästyksekseni tuli kotiin kolme poikasta mukanaan. Hauskaahan se tavallaan oli, mutta ajan mittaan kissat lisääntyivät siinä määrin, että niistä oli vain vaivaa ja vastusta. Minun täytyi lopuksi alkaa hävittää niitä kuin mitäkin metsänpetoja.
Elokuun 13.-16:ntena jatkui rankkasade. En päässyt pistäytymäänkään metsälle, sillä mieleni ei tehnyt kastua läpimäräksi; mutta kun ruokavaroista jo alkoi olla puute, täytyi pakostakin lähteä jotain riistaa pyytämään. Kerran sain ammutuksi vuohen, toisen kerran kilpikonnan. Nyt oli taas ruokaa, jopa herkkuakin, yltäkyllin. Ja tällaiseksi nyt muodostui ruokajärjestys: aamiaiseksi rusinoita; päivälliseksi vartaalla paistettua vuohen tai kilpikonnanlihaa; illalliseksi pari kolme kilpikonnanmunaa. Valitettavasti minulla ei ollut astioita, missä olisin voinut keittää ruokaani.
Sadeajan kestäessä käytin pari kolme tuntia päivässä luolani laajentamiseen vielä suuremmaksi, kunnes vähitellen sain vuoren toiseenkin laitaan aukon, ja siitä minä sen jälkeen kuljin sisään ja ulos. Nyt pääsi luolaani tosin muualtakin kuin aidan yli, mutta mitäpä vaaraa siitä olisi ollut? Eihän täällä ollut sen pahempia petoja kuin vuohia!
Syyskuun 30. p. Tänään on onnettoman haaksirikon vuosipäivä. Luin näet piirut almanakkapylväästäni: niitä oli 365. Määräsin tämän päivän paastopäiväksi. Nöyränä notkistin polveni Herran edessä, tunnustin hänelle syntini, taivuin hänen oikeihin tuomioihinsa ja rukoilin armoa Jeesuksen Kristuksen kautta. Kahteentoista tuntiin en syönyt mitään. Vasta auringon laskettua söin korpun ja tertun rusinoita ja kävin sitten nukkumaan päättäen päiväni niin kuin olin alkanutkin. Koko täällä oloni aikana en ollut pitänyt pyhäpäiviä: ensin en ollut tuntenut siihen tarvetta, sitten olin jättänyt pylvääseeni vetämättä pitempiä viivoja sunnuntain kohdalle, niin etten pitkään aikaan ollut osannut erottaa viikon päiviä. Mutta nyt, laskettuani piirut, pääsin taas päiväin lukuun.
Näihin aikoihin alkoi mustekin loppua, niin että sitä täytyi käyttää hyvin säästäväisesti. Tästä lähtien kirjoitinkin muistiin vain kaikkein tärkeimmät tapahtumat.
Vähitellen selvisi minulle sade- ja pouta-aikojen säännöllinen vaihtelu, ja sitä mukaa koetin järjestää elämäni ja erilaiset työni. Mutta oppirahoja minun oli maksettava, ennen kuin näissä asioissa todella viisastuin. Siitä olkoon esimerkkinä seuraava kiusallinen tapaus.
Niinkuin muistettaneen, olin ottanut tähkät talteen niistä ohran- ja riisinkorsista, jotka olivat nousseet maasta ikäänkuin ihmeen kautta. Niitä lienee ollut pari-, kolmekymmentä kortta kumpaakin laatua. Nyt kun sade oli loppunut ja aurinko kääntynyt etelään, arvelin parhaan kylvöajan olevan käsissä. Muokkasin puisella lapiollani jonkin verran maata, jaoin sen kahteen osaan ja kylvin siemenet. Kesken kylvämistä johtui äkkiä mieleeni: enpä kylväkään kaikkia siemeniä yhtaikaa, sillä eihän ollut varmaa, oliko nyt paras kylvöaika. Niinpä panin talteen kourallisen jyviä kumpaakin lajia.