Ainakin kerran päivässä lähdin samoilemaan pyssy olalla ympäri saarta sekä huvikseni että nähdäkseni, olisiko jokin ruoaksi kelpaava otus saatavissa. Samalla oli tilaisuus ottaa selvää, mitä kotieläimiksi mahdollisesti kesytettäviä eläimiä saaressa oli. Ensi kerralla jo huomasin vuohia ja siitä olin mielissäni, mutta ne olivat niin arkoja, ketteriä ja varovaisia, ettei ollut lähelle yrittämistäkään. Ennen pitkää kiintyi huomioni seuraavaan seikkaan: jos vuohet olivat kallioilla ja minä lähestyin niitä laakson puolelta, ne säikähtäen juoksivat tiehensä, mutta jos ne itse olivat laaksossa ja minä ilmestyin kallioille, ne eivät olleet minusta tietääkseenkään. Siitä päättelin niiden silmän rakenteen olevan sellainen, etteivät ne nähneet mitään yläpuolellaan olevaa.
Tällä tavoin pääsin niistä pyssynkantaman päähän. Ensi kerralla ammuin emävuohen, jolla oli pieni imevä kili vieressään. Kovin oli tuosta mieleni paha, sillä kili parka jäi seisomaan kuolleen emänsä ääreen, ja nostettuani otuksen olalleni se lähti mukaani ja tuli teltalleni saakka. Laskin kantamukseni maahan, otin kilin syliini ja nostin sen aidan yli. Toivoin sen aikaa voittaen tulevan kesyksi, mutta en saanut sitä syömään, niin että minun lopulta täytyi teurastaa sekin. Nyt minulle riitti lihaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun käytin ruokavarojani säästellen.
Saatuani itselleni asunnon oli suurimpana huolenani löytää sellainen paikka, mihin voisin virittää valkean. Polttopuista oli myös pidettävä huoli. Tästä kaikesta myöhemmin enemmän. Kerron tässä välillä mitä mietin yksinäisyydessäni.
Tulevaisuuteni näytti synkältä. Myrsky oli työntänyt minut kauas, satain peninkulmain päähän kaikista tavallisista kulkuväylistä, heittänyt minut syrjäiseen saareen. Taivas oli ilmeisestikin päättänyt, että minun oli tällä yksinäisellä saarella elettävä päiväni loppuun saakka. Ja katkerat kyyneleet vierähtivät poskilleni näin ajatellessani. Vuoroin taas sydämessäni kyselin, kuinka saattoikaan sallimus tuomita niin täydelliseen turmioon oman luomansa olennon ja tehdä hänet niin sanomattoman viheliäiseksi, hyljätä hänet kokonaan, jättää niin kerrassaan avuttomaksi, että tuskin hänen enää kannatti olla kiitollinen hengestäänkään.
Vuoroin taas ajatukseni kääntyivät toisaalle. Nuhtelin itseäni moisista mietelmistä. Kerran, kulkiessani pyssy olalla merenrantaa pitkin tuumiskellen tilaani, alkoi järki katsella asiaa toiseltakin näkökannalta: "Kovahan sinun kohtalosi on, totta sekin, mutta sano, missä sinun toverisi ovat? Yksitoistahan teitä oli veneessä? Missä nuo kymmenen nyt? Miksi he eivät pelastuneet ja miksi et sinä yksin hukkunut? Miksikä sinut yksin koko joukosta valittiin? Täälläkö on parempi olla vai tuolla?" ja minä viittasin merelle. Ennen kuin kovan onnen kovaksi tuomitsee, pitäisi punnita, eikö siihen liity jotain hyvääkin, ja eikö se saattaisi olla vieläkin kovempi?
Ja sitten johtui mieleeni, kuinka paljon kaikenlaista minulla sentään oli toimeentuloni varalta. Ellei laiva olisi sattumalta siirtynyt haaksirikkopaikastaan lähemmäksi rantaa, joten minun oli mahdollista saada kaikki nämä varustukset, niin miten minun silloin olisikaan käynyt.
— Mikähän, virkoin ääneen itsekseni, — mikähän minut olisikaan perinyt, ellei minulla olisi pyssyä ja ampumavaroja, ellei minulla olisi työkaluja, pukua, vuodevaatteita ja muita vaatteita ruumiin verhona?
Ja nythän minulla on kaikkia näitä yltäkyllin, ja rohkeasti saatan toivoa, että tulen täällä toimeen edelleenkin, vaikkapa ampumavaratkin loppuisivat enkä voisi enää pyssyäkään hyväkseni käyttää. Pahemmitta puutteitta täällä varmaankin voin elää ja olla niin kauan kuin minulle on suotu elinaikaa. Minun täytyy tunnustaa, ettei ukkosilma silloin vielä ollut tuonut mieleeni ajatusta, että yksi ainoa salama saattaisi tuhota koko ruutivarastoni. Ilmankos ensimmäinen leimaus niin kipeästi koskikin minuun!
Ja nyt käyn jälleen jatkamaan surumielistä kertomusta hiljaisesta, yksinäisestä elämästä, jonka kaltaista tuskin kukaan muu koko maailmassa on kokenut.
Laskuni mukaan olin ensi kertaa astunut tähän kovan onnen saareen syyskuun 30. p:nä. Meillä Englannissa on niihin aikoihin syyspäivän tasaus; täällä aurinko puolenpäivän aikaan paistoi kohtisuoraan päälleni. Saaren asema oli näet minun laskujeni mukaan 9° 22' pohjoista leveyttä.