Verta verrasta

by William Shakespeare

Ensimmäinen kohtaus.

Huone vankilassa.
(Herttua, munkiksi puettuna, Claudio ja vanginvartija tulevat.)
HERTTUA.
Siis armoa sa toivot Angelolta?
CLAUDIO.
Ei muuta lääkett' ole kurjalla
Kuin toivo yksin.
Elämää toivon, kuoloon olen valmis.
HERTTUA.
Vain kuolemata mieti; suloisempaa
On silloin kuolema ja elämä.
Näin sano elämälle: sinut jos
Ma menetän, sen menetän ma, johon
Vain houkka kiintyy; henkäys sa olet
Ja altis joka ilman vaihtelulle,
Jok' alinomaa uhkaa tuota majaa,
Miss' asustat. Vain kuolon olet narri:
Paeta sitä yrität, mut aina
Sen syliin lennät. Jalo sin' et ole:
Kaikk' ilot, joita nautitset, ne alhaist'
On syntyperää. Miehuutt' olet vailla:
Sa pelkäät kurjan madon halkopäistä,
Laheaa kieltä. Paras lepos uni;
Sit' ikävöit, mut pelkäät kuolemaa,
Jok' unta sekin on. Et omas ole,
Vaan monta tuhatt' eri hiukett' olet,
Tomua kaikki. Onni sulta puuttuu:
Mit' ei sull' ole, sitä aina pyydät.
Ja hyljit, mitä on. Et ole vakaa:
Sävysi kumman-oikukkaana vaihtuu
Kuun mukaan. Rikas olet, mutta köyhä:
Kuin aasi, kultaharkot selässään,
Vain päivän kannat aarretaakkaas', sitten
Sen kuolo purkaa. Ystävää ei sulla:
Veresi, joka isäkseen sua sanoo,
Tuo lanteittesi oma sikiö,
Kiroilee, kun ei spitaali ja leini
Ja halvaus pikemmin sua lopeta.
Ei nuoruutt' eikä vanhuutt' ole sulla,
Vain lyhyt ettone, miss uneksit
Sa kumpaakin; sill' elähtynyt kaikki
Sun kukkea on nuoruutes ja kerjää
Rujolta vanhuudelta armopalaa;
Ja jos sa vanhenet ja rikastut,
Sult' into, hehku, tarmo, kauneus puuttuu,
Hyvyyttäs nauttiakses. Mitä on siis
Tuo elon nimellinen? Siinä piilee
Tuhannet kuolemat; ja kuitenkin
Pelätään kuolemata, joka kaikki
Tasoittaa ristiriidat.
CLAUDIO.
Kiitos, isä!
Näen, että elon ha'uss etsinkin
Vain kuolemaa, ja kuolemaa kun etsin,
Tapaankin elämän. Se tulkoon siis!
ISABELLA (ulkoa).
Avatkaa! Armo teille, rauha!
VANGINVARTIJA.
Ken se?
Sisähän! Toivotukseen: tervetullut.
HERTTUA.
Palajan pian luokses, poikani.
CLAUDIO.
Suur' kiitos, kunnioitettava isä! —
(Isabella tulee sisään.)
ISABELLA.
Sanoisin pari sanaa Claudiolle.
VANGINVARTIJA.
Halusta suotu — Herra, — sisarenne.
HERTTUA (hiljaa vanginvartijalle).
Sananen teille!
VANGINVARTIJA.
Vaikka kuinka monta.
HERTTUA.
Lymyhyn viekää, mihin kuulen kaikki.
(Herttua ja vanginvartija poistuvat.)
CLAUDIO.
No, sisko, minkä lohdun sinä tuot?
ISABELLA.
Vain hyvän, hyvän, niinkuin aina lohtu.
Lord Angeloll' on taivaass' asioita,
Sinua lentolähetikseen aikoo,
Ett' iäks sinne jäisit airueksi.
Siis viipymättä hanki matkalle,
Jo huomenissa.
CLAUDIO.
Eikö apua?
ISABELLA.
Ei, paitse pään jos päästimeksi tahdot
Sydämmen halkaista.
CLAUDIO.
Siis jokin apu?
ISABELLA.
Niin, veikko, eloon sinä jäädä voit.
Lord Angelon on armo pirullista;
Jos siihen turvaat, henkes saat, mut iäks
Sun kahlehtii se.
CLAUDIO.
Ikityrmäkö?
ISABELLA.
Niin, oikein: ikityrmä, pakkotila;
Se, vaikk' ois maailma sulle avoinna,
Sun paikkaas sitoo kiinni.
CLAUDIO.
Millä tapaa?
ISABELLA.
Niin, sillä tapaa, että, jos sä suostut,
Se koloo rungostasi kunnian
Ja paljaaks sinut jättää.
CLAUDIO.
Sano, mikä?
ISABELLA.
Sun tähtes, veljyt, vapisen, ja pelkään
Ett' elon raihnaan tahdot pidentää
Ja viiden, kuuden talven tähden uhraat
Ikuisen maineen. Uskallatko kuolla?
Vain mielikuvitust' on kuolon tuska;
Pahainen toukka, jota jalkas polkee,
Se tuntee ruumiin vaivaa yhtä suurta
Kuin jätti kuollessaan.
CLAUDIO.
Mua miksi solvaat?
Vai luulet, että mulle lujuutt' antaa
Voi hento kukka?[5] Kuolla jos mun täytyy,
Pimeyttä tervehdin kuin morsianta
Ja suljen syliini.
ISABELLA.
Nyt puhui Claudio;
Isäni haudasta se oli ääni.
Niin, kuolla täytyy sun; oot liian jalo
Halpuudell' ostaaksesi henkesi.
Tuo tekojumalinen tuomari —
Jonk' ylhä katsanto ja määräsanat
Nujertaa nuoruuden, sen ilveet herpaa
Kuin haukka kyyhkyn — onkin perkele:
Sisästään lika ammenna, niin kuilun
Näet hornansyvän.
CLAUDIO.
Pyhä Angeloko?
ISABELLA.
Oi, hornan kavalaa on koristusta
Pukea kirotuimmat ilkiöt
Pyhyyden pukuun. Aatteleppa, Claudio,
Jos hälle neitsyyteni myyn, niin olet
Sa vapaa.
CLAUDIO.
Hyvä taivas! Mahdotonta!
ISABELLA.
Tää inha rikos tuottais sulle luvan
Edelleen rikkoa. Tän' yönä tulee
Mun tehdä se, jot' inhon mainita,
Sa muuten kuolet huomenna.
CLAUDIO.
Oi, älä!
ISABELLA.
Jos muut' ei vaadittais kuin elämäni,
Vapautes eestä pois sen heittäisin
Kuin neulan.
CLAUDIO.
Kiitos, kallis Isabella!
ISABELLA.
Siis valmis huomenn' ole kuolemaan!
CLAUDIO.
Kyll' olen. Himojako hänessäkin,
Noin lakia kun polkee, jota itse
Teroittaa tahtoo? Syntiä ei tää siis,
Tai kuoleman se synneistä on pienin.
ISABELLA.
Niin mikä pienin?
CLAUDIO.
Jos tää on tuomittava, kuinka hän,
Tuo viisas mies, vois hetken nautinnoista
Ikuiseen vaivaan mennä? — Isabella!
ISABELLA.
Niin, mitä, veli?
CLAUDIO.
Kauheaa on kuolla.
ISABELLA.
Ja inhottavaa häväistynä elää.
CLAUDIO.
Niin, mutta kuolla, mennä tiesi minne,
Vilussa maassa maata, mädätä;
Eloisa, lämmin tunne turtuneena
Maamöhkäleeksi; ilonrikas henki
Palavass' aallokossa uivana
Tai kaameiss' ikijäissä värjyvänä;
Kahleissa näkymättömien tuulten
Ja ainaisessa vauhdiss ajelehtaa
Maapallon kiitäväisen ympäri,
Tai pahempaakin kärsiä kuin pahin,
Mit' ohjaton voi mieli kuvitella
Ulinaa, parkua! — Oi kauheutta!
Tukalin, kurjin maallis-elämä,
Mink' ikä, puute, vaiva, vankeus
Voi meille määrätä, se paratiisi
Sen rinnall' on, mik' uhkaa kuolemassa.
ISABELLA.
Ah!
CLAUDIO.
Rakas sisko, anna minun elää!
Jos minkä synnin veljes hyväks teet,
Sen vian niin voi luonto puhtaaks pestä,
Ett' tulee siitä hyve.
ISABELLA.
Peto sinä!
Pelokas raukka, kunniaton kurja!
Mun syntinikö sulle onnen tuo?
Sisaren häpeällä henkens' ostaa,
Se eikö sukurutsaa? Varjelkoon,
Ett' isälleni uskoton ol' äiti!
Ei muuten hänest' olis voinut siitä
Noin kierää villivesaa. Sua vieron.
Katoa! Kuole! Vaikka polvistuksin
Ma voisin kohtas muuttaa, sit' en tee.
Tuhannen rukoust' uhraan kuolemalles,
Mut pelastuksekses en sanaakaan.
CLAUDIO.
Oi, kuule, Isabella!
ISABELLA.
Hyi, hyi, hyi!
Ei syntis sattumaa, vaan ammattia.
Näin armosta vain tulis parittaja.
Sun paras heti kuolla.
(Menemäisillään.)
CLAUDIO.
Kuule, sisko!
(Herttua palaa.)

HERTTUA. Sallitteko pari sanaa, nuori sisar, vain pari sanaa?

ISABELLA. Mitä haluatte?

HERTTUA. Jos aikanne myöntäisi, niin tahtoisin mielelläni hiukan puhella kanssanne; pyyntöni tyydyttäminen olisi sitä paitsi teille hyödyksi.

ISABELLA. Minulla ei ole aikaa liikenemään; viipymiseni täällä on muille toimilleni haitaksi; mutta hetkisen voin teitä palvella.

HERTTUA (syrjään Claudiolle). Poikani, olen kuullut, mitä on tapahtunut teidän ja sisarenne välillä. Angelolla ei ole koskaan ollut aikomusta häntä vietellä; on vain tahtonut koetella hänen siveyttään, tarkistaakseen omaa arveluaan ihmisluonteesta. Sisarenne, tuntien tosikunnian vaatimukset, antoi hänelle kieltävän vastauksen; jonka hän suurimmalla ilolla kuuli. Olen Angelon rippi-isä, ja tiedän tämän todeksi. Valmistukaa siis kuolemaan: älkää mieltänne imarrelko petollisilla toiveilla; huomenna täytyy teidän kuolla. Langetkaa polvillenne ja valmistakaa itsenne.

CLAUDIO. Suokaa minun pyytää sisareltani anteeksi. Olen jo niin haluton elämään, että vain rukoilen siitä päästä.

HERTTUA.
Pysykää siinä. Hyvästi!
(Claudio menee)
(Vanginvartija palaa.)
Vartija, kuulkaa!

VANGINVARTIJA. Mitä tahdotte, isä?

HERTTUA. Että menette samaa tietä kuin tulitte. Jättäkää minut kahdenkesken tämän tytön kanssa: mielenlaatuni ja pukuni takaavat, että hänellä ei ole seurastani mitään pelättävää.

VANGINVARTIJA. Niinkuin suvaitsette!

(Menee.)

HERTTUA. Sama käsi, joka loi teidät kauniiksi, loi teidät myöskin hyväksi. Hyvyys, jolle kauneus pysyy halpana, ei salli kauneuden kauan pysyä hyvänä; mutta siveys, joka on kasvojenne sieluna, on teidät aina säilyttävä kauniina. Hyökkäys, jonka Angelo teki teitä vastaan, on onnen sattumalta tullut tietooni; ja jos ei inhimillinen heikkous tarjoisi esikuvia hänen kompastukselleen, niin Angelota kummastelisin. Mitenkä aiotte tyydyttää tuota vallanpitäjää ja pelastaa veljenne?

ISABELLA. Menen heti ilmoittamaan hänelle päätökseni: parempi, että minulta veli lain mukaan kuolee, kuin että minulle laittomasti syntyy poika. Mutta voi, kuinka suuresti tuo hyvä herttua on Angelon suhteen pettynyt! Jos hän milloinkaan palaa ja minä saan häntä puhutella, niin joko turhaan avaan suuni taikka paljastan tuon miehen hallituksen.

HERTTUA. Se ei olisi hullumpaa. Mutta, asian näin ollen, hän vastaa syytökseenne, että tahtoi teitä vain koetella. — Siis kallistakaa korvanne minun neuvoilleni; halulleni tehdä hyvää on tarjona keino. Uskottelen itselleni, että te kaikella kunnialla voitte eräälle loukatulle nais-raukalle tehdä ansiokkaan hyväntyön pelastaa veljenne ankaran lain kourista, säilyttää oman hurskaan sielunne tahrattomana, ja suuresti ilahduttaa poissa olevaa herttuata, jos hän, kenties, vielä palaisi ja saisi tästä tiedon.

ISABELLA. Haluan lisää kuulla. Minulla on luontoa kaikkeen, mikä ei tunnu luonnolleni likaiselta.

HERTTUA. Siveys on rohkea, ja hyvyys aina peloton. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Marianasta, Fredrikin sisaresta, tuon uljaan soturin, joka hukkui merillä?

ISABELLA. Olen kuullut tuosta naisesta, ja aina pelkkää hyvää.

HERTTUA. Hänet oli tuon Angelon määrä naida; oli jo juhlallisesti hänet kihlannut, ja hääpäivä oli jo määrätty. Mutta kihlajaisten ja häiden välillä joutui tytön veli Fredrik haaksirikkoon ja hänen kanssaan sisaren myötäjäiset meren syvyyteen. Ajatelkaa, mikä kova isku tuolle tyttö-raukalle! Siinä hän menetti jalon ja kuulun veljen, joka aina oli osoittanut hänelle mitä hellintä ja veljellisintä rakkautta; veljen kanssa perintöosansa ja onnensa vivun, myötäjäisensä; molempien kanssa kihlatun ylkänsä, tuon niin vakavannäköisen Angelon.

ISABELLA. Onko mahdollista? Niinkö Angelo hänet jätti?

HERTTUA. Jätti hänet kyynelten valtaan, eikä yhtäkään niistä lohdutuksellaan kuivannut; petti peräti pyhät lupauksensa sillä tekosyyllä, että oli muka häpeällisiä hänessä havainnut; sanalla sanoen: jätti hänet kurjuuteensa, jota hän vieläkin tämän miehen tähden kärsii; ja mies on kova kuin kallio, jota raukan kyyneleet kastelevat, vaan eivät pehmitä.

ISABELLA. Minkä hyväntyön tekisikään kuolema, jos ottaisi tyttö-raukan pois maailmasta! Kuinka halpa tämä elämä, kun antaa semmoisen miehen elää! — Mutta miten häntä tästä voisi auttaa?

HERTTUA. Tässä on haava, jonka te voitte helposti ehjäksi tehdä, ja jos siihen parannuskeinoon ryhdytte, niin ei ainoastaan pelastu veljenne, vaan säilytte itsekin häpeältä.

ISABELLA. Sanokaa, miten, arvoisa isä.

HERTTUA. Tuossa tytössä, josta puhuin, kytee yhä vielä ensimmäinen rakkaus; Angelon kohtuuton armottomuus, jonka oikeastaan olisi pitänyt tukehuttaa hänen lempensä, on, niinkuin haitta virrassa, vain tehnyt sen kiivaammaksi ja hillittömämmäksi. Menkää Angelon luo; vastatkaa hänen pyyntöönsä alttiilla myöntyväisyydellä; taipukaa pääasiassa hänen vaatimuksiinsa, tehkää vain seuraavat ehdot: ensiksi, että pääsette kauan viipymästä hänen luonaan; sitten, että aikaan nähden pitää vallita täysi pimeys ja hiljaisuus, ja vihdoin, että paikka vastaa säädyllisyyttä. Jos hän tähän myöntyy, niin menee kaikki itsestään. Kehoitamme tuota loukattua tyttöä teidän sijaisenanne täyttämään paikkanne. Jos sitten yhtymyksen seuraukset tulevat näkyviin, niin se pakottanee miestä antamaan tytölle hyvitystä, ja näin on veljenne pelastettu, kunnianne tahraton, Mariana-raukka turvattu ja rietas vallanpitäjä paljastettu. Minä tyttöä puhuttelen ja valmistan häntä tähän. Jos tämän hyvin toimitatte, niinkuin voitte, niin kaksinkertainen hyvätyö suojelee petosta moitteilta. Mitä tästä arvelette?

ISABELLA. Jo pelkkä ajatuskin minua rauhoittaa, ja toivon, että tulos tulee mitä suotuisin.

HERTTUA. Paljo riippuu teidän menettelystänne. Rientäkää paikalla Angelon luo. Jos hän täksi yöksi pyytää teitä luokseen, niin luvatkaa. Minä menen nyt heti Sanct Lukakseen; siellä, yksinäisessä majassa, asuu hyljätty Mariana; sieltä minut löydätte; sopikaa Angelon kanssa, jotta asia pian suoriutuu.

ISABELLA. Kiitän teitä tästä lohdustanne. Hyvästi, arvoisa isä!

(Menevät.)