NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Nummi.
(Edgar tulee.)
EDGAR.
Parempi olla halveksittu tieten
Kuin mairitellen salaa halveksittu.
Pahinkin, katalinkin onnenheitto
Viel' elää toivoss' eikä yhtään pelkää.
Parhaimmasta on muutos katkerin,
Pahinkin kääntyy nauruks. Terve siis,
Sa tyhjä ilma, jota nyt syleilen!
Se koito, jonka pahimpaan sä syöksit,
Ei ole mitään tuulispäilles velkaa.
Ken tuossa?
(Gloster tulee, vanhuksen taluttamana.)
Isäni? Kuin kerjäläinen?
Oi, mailma, mailma, oi suas, mailma!
Jos meit' ei kummat vaihtos harmistuttais,
Elämä vanhuuttaan ei koskaan muistais.
VANHUS. Oi, hyvä herrani, olen arentimiehenä ollut teillä ja isällänne kahdeksankymmentä vuotta umpeen.
GLOSTER.
Pois! Mene kotiis! Mene, ystäväni!
Ei apus lain mua hyödytä, sua kenties
Vaan vahingoittaa.
VANHUS.
Ettehän näe tietä!
GLOSTER.
Ei tietä mulla, ei siis tarvis nähdä.
Ma kompastuin, kun näin. Niin usein harhaan
Meit' apukeinot vie, ja ilmi-puute
Eduksi usein on. — Oi, kallis Edgar,
Sa eksytetyn isäs vihan uhri,
Jos sais sun tuntemalla vielä nähdä,
Sanoisin: mull' on silmät taas.
VANHUS.
Ken siellä?
EDGAR (syrjään).
Kies'auta! Ken voi sanoa: "nyt on pahin!"
Mun pahemp' on kuin koskaan nyt.
VANHUS.
Tom hupsu.
EDGAR (syrjään).
Ja pahempaa voi tulla; viel' ei pahin,
Kun sanoa me voimme: "tää on pahin."
VANHUS.
Mies, minne ties?
GLOSTER.
Se onko kerjäläinen?
VANHUS.
On hullu hän ja lisäks kerjäläinen.
GLOSTER.
Älyä häll' on, kun voi kerjätä.
Yön menneen myrskyssä näin moisen miehen
Ja mietin: mato ihminen on; poikan'
Nyt mieleen johtui, vaikka tuskin hälle
Miel' oli hyvä; kuulin sitten muuta.
Olemme jumalille, mitä sääsket
On poika-riehakoille: ratoks meitä
He surmaa.
EDGAR (syrjään).
Mitä tuo on? — Halpaa tointa
Näin surun narrin' olla, itsellensä
Ja muille harmiks! — Herran rauha!
GLOSTER.
Tuoko
Se alaston on mies?
VANHUS.
Tuo.
GLOSTER.
Mene sitten.
Jos tahdot parin peninkulman päässä
Doverin tiellä meitä kohdata,
Niin tee se vanhan ystävyyden vuoksi,
Ja jotain tuolle raukalle tuo verhoks;
Hän nyt mua ohjaa.
VANHUS.
Hän on hullu!
GLOSTER.
Ajan
Se vitsaust' on, kun sokeit' ohjaa hullut.
Tee niin kuin käskin, taikka niin kuin tahdot,
Mut mene, ennen kaikkia!
VANHUS.
Ma hälle:
Pukuni parhaan tuon, käy miten käy.
(Lähtee.)
GLOSTER.
Hoi, miesi alaston!
EDGAR.
Tom-raukan kylm' on.
(Syrjään.) En kauemmin ma jaksa teeskennellä.
GLOSTER.
Käy tänne, poika.
EDGAR (syrjään).
Kuitenkin mun täytyy. —
Voi, silmä-kultias, kuin veriss' on ne!
GLOSTER.
Tien tunnetko sa Doveriin?
EDGAR. Kyllä, veräjät ja porraspuut, hevostiet ja jalkapolut. Tom-raukka on järjen päästään säikähtänyt. Jumala sua, hyvä ihmislapsi, paholaisesta varjelkoon! Viisi on pahaa henkeä ollut Tom-raukassa yht'aikaa: Obidicut, hekuman henki, Hopheisan, mykkyyden, Mahu, varkauden, Modo, murhan ruhtinas, ja irma-piru Flibbertigibbet, joka sittemmin on hovirouvat ja kamarineitsyet riivannut. Jumal' auttakoon sua, herraseni!
GLOSTER.
Tuoss' ota kulta tuo, sä, jota taivaan
Kaikk' iskut piesseet on: mun kurjuuteni
On onneks' sulle. — Oikein, taivas, oikein!
Sa anna hekkuman ja himon orjan,
Mi käskys polkee eikä nähdä tahdo,
Siks ett'ei tunne, oiti tuta voimas!
Näin jaon kautta liikanaisuus poistuis,
Ja kaikill' olis kyllin. — Tunnetko sa
Doverin seudun?
EDGAR.
Tunnen.
GLOSTER.
Vuori siell' on,
Mi korkeata päätään kurkoittain
Syvyyteen jyrkkään kauheana katsoo;
Sen äärimmälle reunalle mua johda,
Niin yltän' annan kalleuden sulle
Sun kurjuudelles verhoks. Siitä paikast'
En opast' enää kaipaa.
EDGAR.
Kätes mulle!
Tom-raukka kyllä sua opastaa.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Albanian herttuan linnan edustalla.
(Goneril ja Edmund tulevat; Oswald toisaalta.)
GONERIL.
Terveeksi tänne! Kas, kun hurskas miehen'
Ei meitä vastass' ole. — Miss' on herras?
OSWALD.
Sisällä, mutta muuttuneena aivan.
Kun sanoin sotajoukon maalle nousseen,
Niin nauroi hän; kun tulonne ma kerroin,
Hän vastas: "sitä pahempi"; kun Glosterin
Petoksen ilmoitin ja hänen poikans'
Uskollisuuden, hupsuks hän mua sätti
Ja sanoi, että kaikki nurjaks käänsin.
Min luulis loukkaavan, se mieleen hälle,
Min mieleiseksi luulis, häntä loukkaa.
GONERIL (Edmundille).
Etemmäks ette mennä saa. Tuo arka
Sydämen pelkuruus se hältä kaiken
Vie miehuuden. Ei mikään vääryys häntä
Voi intoon nostaa. Toivehenne tiellä
Voi käydä toteen. Veljeni luo joutuun
Palatkaa, kiiruhtakaa katselmusta,
Väkeä johtakaa. Mun täytyy vaihtaa
Asetta, antaa miehelleni rukki.
Lähetti tuoss' on taattu; kohta saatte,
Jos eduksenne jotain uskallatte,
Armaalta tiedon. Kantakaatte tuota;
Vait! (Antaa hänelle muiston.)
Tänne pää! Jos tohtis muisku haastaa,
Niin tähtihin se miehuutesi nostais. —
Käsitä mua, elä hyvin!
EDMUND.
Sun aina kuolemaan!
GONERIL.
Oi, armain Gloster!
(Edmund lähtee.)
Mik' ero miehen välillä ja miehen!
Sinulla naisen lemmet on; mun ruumiin'
Anastaa narri.
OSWALD.
Kreivi saapuu, rouva!
(Albanian herttua tulee.)
GONERIL.
Ansaitsin ennen kuiskeen toki!
ALBANIAN HERTTUA.
Goneril,
Et tolmaa ansaitse, jot' ilman tupru
Puhaltaa silmiis! — Sisuasi kammon:
Olento, joka syntyns' ylenkatsoo,
Ei itsellensä vankkaa pohjaa saa;
Se oksa, joka emäpuunsa nesteest'
Eroittuu pois, se väkisinkin kuivuu
Ja joutuu surman välikappaleeksi.
GONERIL.
Jo riittää! Tyhmä on se saarna!
ALBANIAN HERTTUA.
Pahalle pahaa äly on ja hyve;
Itseensä lika mieltyy vaan. Min teitte?
Min teitte, tiikerit te, eikä lapset?
Isänne, vanhan, kunnon miehen, jota
Pörröinen karhu kunnioittain nuolis,
Te teitte hulluks! Julmaa, luonnotonta!
Kuink' oiva veljeni voi sitä sietää,
Tuo mies, tuo prinssi, jota niin hän suosi?
Jos taivas koht' ei ilmi-enkeleitä
Tuon julman teon suistajiksi laita,
Niin seuraus on:
Ett' ihmiset ne syövät toisiansa
Kuin meren pedot.
GONERIL.
Maitomaksa mies, sä!
Sun otsas herjan sietää, poskes lyönnin.
Sun silmiä ei päässäs eroittaakses
Häpeän kunniasta. Näetkös, narri
Vaan säälii konnaa, jota rangaistaan
Ennenkuin rikkookaan hän. Miss' on rumpus?
Jo Ranskan liput säisyn maamme valtaa;
Ja, päässä töyhtö, murhaajas sua uhkaa;
Vaan sinä, hurskas narri, istut, huokaat:
"Voi, miksi tuota?"
ALBANIAN HERTTUA.
Kuvaas, piru, katso!
Ei tekokaunis häijyys paholaista
Niin julmaks tee kuin naista.
GONERIL.
Hupsu hölmö!
Mit' uutta?
ALBANIAN HERTTUA.
Iletys juonikas ja nurja, häpee
Noin muotoasi julmentaa! Jos käden
Nyt kävis laatuun verta noudattaa,
Niin luus ja lihas katkoa ja raataa
Sen tekis mieli. — Mut vaikk' olet piru,
Nais-hahmos sua suojaa.
GONERIL.
Kas vaan, kuink' olet uljas nyt!
(Sanansaattaja tulee.)
ALBANIAN HERTTUA.
Mitä uutta?
SANANSAATTAJA.
Cornwallin herttua on kuollut, herra.
Mieheltään surman sai hän, Glosterin
Kun toista silmää puhkas.
ALBANIAN HERTTUA.
Glosterinko?
SANANSAATTAJA.
Mies, oma kasvattinsa, sääliin heltyi,
Tekoa esteli, ja veti miekan
Herraansa vastaan. Tuimistuen häneen
Nyt karkas tuo, mies kuollehena kaatui,
Mut itsekin hän haavan sai, mi sitten
Toi surman.
ALBANIAN HERTTUA.
Näkyy, että vielä tuomar'
On taivahassa, joka joutuin kostaa
Rikokset maan. — Mut, Gloster-parka! hälle
Toist' eikö silmää jäänyt?
SANANSAATTAJA.
Ei, ei yhtä. —
Tuo kirje, rouva kiireen vastuun vaatii:
Se siskoltanne on.
GONERIL (syrjään).
Tuo hyvä laillaan;
Mut lesk' on hän, ja Glosterini luonaan;
Romahtaa näin voi tuulentuvat kaikki
Kirottuun päähäni! Mut tieto tuo se
On hyvä sentään. — Luen sen ja vastaan.
(Lähtee.)
ALBANIAN HERTTUA.
Miss' oli poika, kun he silmät puhkas?
SANANSAATTAJA.
Hän rouvaa seuras tänne.
ALBANIAN HERTTUA.
Tääll' ei häntä.
SANANSAATTAJA.
Ei herra, hänet kohtasin ma tiellä.
ALBANIAN HERTTUA.
Tietääkö hän tuost' ilkityöstä?
SANANSAATTAJA.
Tietää:
Hän juur' se isäns' ilmaisi ja jätti
Tahallaan kodin, että kosto saisi
Vapaamman vallan.
ALBANIAN HERTTUA.
Minä elän, Gloster!
Sun lempes kuningasta kohtaan maksan
Ja silmäs kostan. — Tule, ystävä,
Ja kerro mulle, mitä muuta tiedät.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Ranskalaisten leiri lähellä Doveria.
(Kent ja muuan ritari tulevat.)
KENTIN KREIVI.
Miks Ranskan kuningas niin äkkipäätä
Kotihin läksi, tiedättekö syyn?
RITARI.
Jäi joku valtatoimi kesken, jonka
Hän vasta täällä muisti ja jok' uhkas
Niin suurta vaaraa tuottaa valtiolle,
Ett' oli paluu välttämätön hälle.
KENTIN KREIVI.
Kenenkä päälliköks hän jätti tänne?
RITARI.
Ranskanmaan marskin, Monsieur le Fer'in.
KENTIN KREIVI.
Vaikuttiko kirjeenne kuningattaressa mitään näkyväistä murhetta?
RITARI.
Oi, kyllä; hän sen luki minun nähden,
Ja silloin tällöin iso kyynel vieri
Poskillen alas. Kuningatar oli
Hän tuskan yli, joka kapinoitsi
Kuninkaaks hänen ylitsensä päästä.
KENTIN KREIVI.
Hän heltyi siis!
RITARI.
Ei raivoon; murhe vainen
Ja kärsimys ne kilpas, kumpi häntä
Enimmin kaunistais. Oletten nähnyt
Sadetta päivänpaisteella; niin hänkin,
Mut kaunihimmin, hymyili ja itki.
Nuo punahuulten hymyt autuaat
Ei näytä tienneen silmäin vierahista,
Jotk' erkani kuin timanteista helmet. —
Koriste kallis murhe ois, jos kaikki
Noin kaunistais se.
KENTIN KREIVI.
Eikö haastanut hän?
RITARI.
Oi, kerran pari raskaast' isän nimen
Hän huokas niin kuin painaisi se rintaa;
Huus: "Siskot! Siskot! Naisen tahrat! Siskot:
Kent! Isä! Siskot! Mitä? Myrskyss'! Yössä!
Äl' enää sääliin luota!" — Silmistään nyt
Taivaallisista pyhä sade virtas
Upottain valituksen; pois hän riensi
Murhettaan yksin kantamahan.
KENTIN KREIVI.
Tähdet,
Niin, tähdet tuolla kohtalomme määrää;
Samoista vanhemmist' ei muuten lähtis
Noin erilaiset lapset. — Ette häntä
Sen jälkeen puhutellut?
RITARI.
En.
KENTIN KREIVI.
Ja ennen
Kuninkaan lähtöä vai jälkeen?
RITARI.
Jälkeen.
KENTIN KREIVI.
Hyv' on! Poloinen Lear nyt kaupungiss' on;
Hän joskus valohetkinänsä muistaa
Miks tänne tultiin, mutt' ei tahdo nähdä
Tytärtään millään lailla.
RITARI.
Miks ei, herra?
KENTIN KREIVI.
Niin häpy hänet valtaa: oma tylyya,
Kun kielsi hältä siunauksen ja hänet
Työns' onnen valtaan, hänen osans' antain
Siskoille, noille koirille: se mieltä
Niin kirveltää nyt, että lapsest' estää
Tulinen häpy häntä.
RITARI.
Herra-parkaa!
KENTIN KREIVI.
Ei herttuoista ole mitään kuultu?
RITARI.
On kyllä: matkall' on he joukkoinensa.
KENTIN KREIVI.
Hyv' on! Nyt kuninkahan luo vien teidät,
Ja hänet heitän turviinne. Syy tärkki
Mun käskee salass' olla vielä hetken.
Kun opitten mun tuntemahan, ette
Te tätä tuttavuuden lainaa kadu.
Ma pyydän, mua seuratkaa.
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Cordelia, lääkäri ja sotamiehiä tulee.)
CORDELIA.
Ah! hän se on! Hän raivoss' äsken nähtiin
Kuin meri ärjyvä ja ääneen laulain;
Päät' ohdakkeet ja kierrot seppelöivät,
Maasapet, katkot, lusteet, polttiaiset,
Ja kaikenlainen turha ruuhka, mikä
Viljassa versoo. — Sata miestä etsoon!
Hakekoot vuoriseudun kaikki rotkot
Ja tänne hänet tuokoot. —
(Sotaherra lähtee.)
Ihmis-taito
Parantaa voiko särkynehen järjen?
Ken avun tuo, saa rikkauteni kaikki.
LÄÄKÄRI.
Kyll' apukeinoja on, rouva hyvä:
Parahin luonnon holhotar on lepo;
Se hältä puuttuu, vaan sit' auttaa moni
Tehoisa yrtti, jonka voima sulkee
Tuskankin silmät.
CORDELIA.
Siunatut te tenhot,
Maan sala-mahdit kaikki, kyyneleistän'
Puhjetkaa ilmi! Apu, hoiva tuokaa
Tuon vanhus-raukan tuskiin! — Etsoon joutuun,
Ennenkuin hurja raivo hengen viepi,
Jok' itseään ei johtaa taida!
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Rouva,
Britannian joukot matkall' ovat tänne.
CORDELIA.
Se tietty ennalt' on; olemme valmiit
Ja heitä varromme. — Oi, kallis isä,
Sun asiaas ma käyn; ja suuren Ranskan
On senvuoks tullut murhettani sääli
Ja haikeit' itkujani. Miekkaan meit' ei
Pukenut turha himo kunniaan;
Ei, lempi, lempi, isän oikeus vaan.
Jos pian häntä kuulla sais ja nähdä!
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Huone Glosterin linnassa.
(Regan ja Oswald tulevat)
REGAN.
Albanian sotajoukko liikkeell' on siis?
OSWALD.
On, rouva.
REGAN.
Onko muassa hän itse?
OSWALD.
Hän vaivoin mukaan saatiin: sisarenne
Parempi sotamies on.
REGAN.
Ei lord Edmund
Herraanne puhutellut kai?
OSWALD.
Ei, rouva.
REGAN.
Mit' oli sisareni kirje hälle?
OSWALD.
En tiedä, rouva.
REGAN.
Hänt' ajoi täältä tärkit toimet varmaan.
Puhaistuin silmin jättää eloon Gloster,
Suur' oli tyhmyys: mielet meitä vastaan
Hän kääntää, minne saapuu. — Edmund varmaan,
Poloista säälien, on mennyt ukon
Pimeät päivät päättämään, ja myöskin
Vihollisemme voimaa urkkimaan.
OSWALD.
Mun täytyy seurata ja kirje viedä.
REGAN.
Armeija lähtee huomenna; siks jääkää;
Tiet epätaatut on.
OSWALD.
En tohdi, rouva:
Emäntän' antoi käskyn ankaran.
REGAN.
Miks kirjoitti hän Edmundille? Eikö
Suusana olis kylläks? Jotain varmaan;
Se on — en tiedä mitä. — Suosin' sua,
Avata jos saan kirjeen.
OSWALD.
Ennemmin ma —
REGAN.
Sun rouvas, tiedän sen, ei miestään lemmi,
Se varma on. Kun viimeks oli täällä,
Hän lemmen katseit' ihmeen viehkeitä
Loi Edmundiin. Sin' olet yhtä juonta.
OSWALD.
Minäkö, rouva?
REGAN.
Vakaasti haastan: olet, sen ma tiedän.
Siis ota varteen neuvoni: mun miehen'
On kuollut; kanssan' yhtä mielt' on Edmund,
Ja paremmin hän yljäks sopis mulle
Kuin rouvallesi. — Itse arvaa loppu.
Kun hänet kohtaat, anna hälle tuo.
Vähääkään jos saa rouvas sulta kuulla, —
Kysyköön järkeään, se neuvo hälle.
No niin, hyvästi nyt!
Sokean konnan tuon jos ehkä kohtaat,
Ken hänet korjaa pois, se arvoon nousee.
OSWALD.
Jos hänet kohtaisin ma, kyllä nähtäis,
Kenenkä olen puolta.
REGAN.
Hyvästi!
(Lähtevät.)
Kuudes kohtaus.
Doverin seutu.
(Gloster tulee ja Edgar talonpojan puvussa.)
GLOSTER.
No, vuoren huipulle jo eikö tulla?
EDGAR.
Juur' ylös noustaan; kas, kuin työläst' on se!
GLOSTER.
Minusta maa on tasa.
EDGAR.
Julman jyrkkä!
Vait! Kuulettenko merta?
GLOSTER.
Enkä kuule.
EDGAR.
Muut aistinne on varmaan tylsiks tehnyt
Tuo vaiva silmissänne.
GLOSTER.
Niinpä kyllä.
Minusta muuttunut on äänes: puhut
Älykkäämmin ja selvemmin kuin äsken.
EDGAR.
Petytten aivan: muuttunut ma olen
Puvulta vaan.
GLOSTER.
Mut selvempi on haastis.
EDGAR.
Nyt herra, täss' on paikka. Seis! Kuin julmaa
Ja huimaavaa noin syvään luoda katse!
Varikset, naakat, jotka tuolla vuoren
Kupeilla pyörii, pienet on kuin paarmat;
Venkoolin etsijä se puolitiessä
Tuoll' aivan riippuu: hirmuist' ammattia!
Minusta hän ei suuremp' ole päätäs;
Ja kalastajat, tuolla rantaa käyvät,
Kuin hiiret on; tuoll' laiva ankkurissa
Supistuu venheeksi ja venhe poijuks,
Min tuskin huomaa silmä. Tyrskyn pauhu,
Somerta tuhansittain tuolla hiertäin,
Ei tänne kuulu. — Kauemmin jos katson,
Pimentyy näköni ja pyörtyin tuonne
Päistikkaa syöksen.
GLOSTER.
Paikkaas mua ohjaa.
EDGAR.
Kätenne mulle. Jyrkän reunaan nyt on
Vaan askele. Ma kaikest' alla kuun
En tuosta ilmaan hyppäis.
GLOSTER.
Päästä irti!
(Antaa kukkaron.),
Tuoss' ompi kallis kivi, joka köyhän
Kyll' ottaa kelpaa; jumalat ja keijot
Sen sulle siunatkoot! Käy loitommaksi;
Hyvästele ja anna kuulla lähtös.
EDGAR.
Hyvästi sitte, herra!
GLOSTER.
Mielist' aivan!
EDGAR.
Näin pilaa lasken toivottoman kanssa,
Ett' avun sais hän.
GLOSTER.
Suuret jumalat!
Maailman heitän nyt ja teidän nähden
Pois maltill' inhat tuskani ma puistan.
Jos suurta, kaikkivoipaa tahtoanne
Nureksimatta kantaa niitä voisin,
Niin sais tuon kurjan henki-kulun pätkä
Itsestään sammua. Jos elää Edgar,
Siunatkaa häntä! — Hyväst', ystäväni!
EDGAR.
Jo menin; hyvästi!
(Gloster hypähtää ja kaatuu pitkäkseen maahan.)
Ken tiesi, vaikka
Kuvitus hengen aarteen ryöstää voisi,
Jos henki itse varkauteen suostuu.
Jos olis hän miss' aatteli, niin ei hän
Nyt aattelis. — Elossako vai kuollut?
Hoi, herra! — Kuulettenko? — Haastakaa!
Vois kyllä kuolla tuosta! — Ei, hän virkoo. —
Ken oletten te?
GLOSTER.
Pois! Mun anna kuolla.
EDGAR.
Jos et ois höyhent', ilmaa, lukinkihaa,
Noin monta syltä syvähän kun syöksit,
Kuin muna pirstan' oisit. — Vaan sa hengit,
Ja painat; veriss' et, vaan raitis: haastat.
Mist' alas pystysuoraan laskit, sinne
Ei kymmenenkään maston mitta yllä.
On ihme ettäs elät. Puhu taasen!
GLOSTER.
Putosinko vai enkö minä?
EDGAR.
Aivan
Tuolt' ypäleeltä julman kalkkivuoren.
Kah, nosta silmäs! Leivo kimakieli
Ei kuulu eikä näy niin kaukaa. Katso!
GLOSTER.
Ah, mull' ei ole silmiä! —
Näin ryöstetäänkö kurjalt' oikeuskin
Lopettaa itsensä? Mut hauskaa toki
Ol' orjan pettää hirmuvaltiastaan
Ja tehdä tyhjiksi sen korskan oikut.
EDGAR.
Kätenne! — Nouskaa! — Noin! — Kuink' on nyt teidän?
Jaloissa tunnett' onko? Seisottenhan!
GLOSTER.
Kyll', liiaksikin hyvin.
EDGAR.
Kumman kummaa
Mik' olento se tuolla vuoren huipull'
Erosi teistä?
GLOSTER.
Köyhä kerjäläinen.
EDGAR.
Täält' oli silmät sen' kuin kaksi kuuta,
Tuhannen nokkaa päässä sen, ja sarvet
Kuin meren hyöky laineiset ja kierot;
Varmaankin hiisi. Kiitä, miekkonen,
Pelastuksestas valon jumaloita,
Jotk' ihmeill' itsellensä arvon hankkii.
GLOSTER.
Sen uskon nyt. Vast'edes tuskan kärsin,
Siks kun se itse huutaa: "nyt jo riittää!"
Ja "kuole!" Olennon, jost' äsken puhuit,
Ma luulin ihmiseks; hän paholaista
Nimitti usein. Hän mun tuonne johti.
EDGAR.
Tyyn' ole vaan ja kärsi. — Mut ken tuossa?
(Lear tulee metsäkukkasilla kummalliseksi koreiltuna.)
Ei koskaan terve järki haltijaansa
Noin koristele.
LEAR.
Ei, he eivät voi mua rahanlyönnistä ahdistaa: minä olen kuningas itse.
EDGAR.
Oi, näköä sydäntä kalvavaa!
LEAR. Luonto voittaa tässä kohden taidon. — Tuossa on pestirahanne! Tuo mies tuossa pitelee joustaan kuin linnunpelätys. Pingoita, pingoita kyynärä täyteen! Kas, kas! hiiri! Vait! vait! — Tuo paistujuuston palanen on siihen mainiota. — Tuossa on rautakintaani; siitä ottelen jättiläisenkin kanssa. — Tapparat tänne! — O, hyvin lennät, lintuseni! — Pilkkaan, pilkkaan! — Hih. hei! — Tunnussana!
EDGAR.
Makea meirami.
LEAR.
Eteenpäin mars!
GLOSTER.
Tuon äänen tunnen.
LEAR. Haa! Goneril! — Valkealla parralla! — He liehakoivat ympärilläni kuin koirat, ja sanoivat parrassani olleen valkeita karvoja, ennenkuin siihen mustia tuli. "Niin" ja "ei" kaikkeen mitä sanoin. — "Niin" ja "ei" yhtä haavaa ei ole hyvää raamatun oppia. Kun sade mua kerran kasteli ja tuuli kalisutti hampaitani; kun herranvoima ei käskystäni vaiennut; silloin sain heistä selvän ja tulin heidän jäljillensä. Ei, heidän sanoihinsa ei ole luottamista: he sanoivat minun voivan kaikkea. Se on valhe: en voi mitään kuumeelleni.
GLOSTER.
Tuon äänen laadun hyvin muistan. Onko
Se kuningas?
LEAR.
Kuningas päästä jalkaan:
Kun katson, kas, niin vapisevat orjat!
Tuo mies mult' armon saa. Mik' oli tekos?
Aviorikos? — Sin' et kuolla saa!
Aviorikoksesta kuolla? Ei!
Kas hottiset ja pikku kultasääsket
Tuoss' aivan edessäni huorii. Kasva,
Paritus! Glosteria huorilaps
Enemmän lempii kuin mua tyttäreni,
Vihityn hurstin alla siitetyt.
Hei, irstaus, työhön! Sotureit' on tarvis!
Kas tuossa tuota hempukkaa!
Näöstä luulis helman lumikylmäks:
Pyhyyttä teeskelee hän, päätään puistain,
Hekuman nimen kun vaan kuulee.
Mut hilleri ja suviin pantu tamma:
Himoissaan ei niin hillitön.
Alaspäin lanteista he kentaureit' on,
Vaikk' yläpuol' on vaimon.
Jumalat vyötäisiin vaan hallitsevat,
Kaikk' alapuolla perkeleen on omaa:
Siell' ompi horna, pimeys, rikki-alhot,
Mädätys, palo, haisu, kärvennys,
Hyi, hyi, hyi! Pah, pah! Hyvä rohtoherra,
Hajua rahtu kuvituksen höysteeksi
Kas, tuossa raha!
GLOSTER.
Oi, suudella mun suokaa tuota kättä!
LEAR.
Annas kun ensin pyyhin sitä: se tulee ruumiille.
GLOSTER.
Rikottu luonnon taideteos! Noin raukee
Maailma kaikki tyhjään! — Lienkö tuttu?
LEAR. Hyvin kyllä sinun silmäsi muistan. Vilkutko minuun? Tee pahintasi, sokko Cupido; minussa et lempeä nosta. — Lue tuo vaatimuskirje: tarkkaapa käsialaa.
GLOSTER.
En näkis, vaikk' ois sanat auringoita.
EDGAR.
En huhuun luottaa tahtonut; nyt näen sen,
Ja sydän multa murtuu.
LEAR.
Lue!
GLOSTER.
Kuin? Näillä silmäkuopillako?
LEAR.
Ahaa! Onko laita semmoinen? Ei silmiä päässä! eikä rahaa kukkarossa?
Silmät raskaat ja kukkaro kevyt. Ja kuitenkin näet, miten mailmassa
käy.
GLOSTER.
Sen näen tuntemalla.
LEAR. Mitä? Oletko hullu? Voi sitä nähdä, miten mailmassa käy, silmittäkin. Katso korvillasi: katsos, kuinka tuo tuomari tuossa tuota tyhmää varasta sortaa. Korvas auki nyt: paikan muutos ja — pieni kiekaus! Kuka on nyt tuomari, kuka varas? — Oletko nähnyt lampurin koiran kerjäläistä haukkuvan?
GLOSTER.
Kyll' olen, herra.
LEAR. Ja se kurja raukka pakeni rakkia! Siinä saatat nähdä vallan ja voiman suuren esikuvan: koiraakin virkatoimissaan totellaan.
Pidätä verikättäs, pyövel' lurjus!
Miks huoraa vitsot? Suomi omaa selkääs;
Himoitset häntä käyttää siihen, josta
Nyt häntä ruoskit. Konna hirttää varkaan.
Risoista pikkuviat hohtaa; puuhkat
Ja kaaput kaikki peittää. Kultaa synti,
Lain vankka peitsi siihen pirstaks särkyy;
Pue ryysyyn se, sen puhkoo kerin korsi.
Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään:
Lupani heill' on; usko pois se, veikko!
Ma kyllä tukin syyttäjältä suun.
Lasiset silmät osta, ja kuin muutkin
Katalat valtaviisaat, näkevinäs
Tok' ole, vaikk'et näe. — Nyt, nyt, nyt, nyt,
Pois saappaat! — Lujaan, lujemmin, — kas niin!
EDGAR.
Mielettömyyttä, mieltä sekaisin!
Älyä hulluudessa!
LEAR.
Itkeä
Jos mua tahdot, silmät ota multa.
Sun hyvin tunnen: nimesi on Gloster.
Rohkaise mieltäs! Itkein tänne tultiin:
Jo' ensi hengenvedost' ulvoimme
Ja voivotimme. Saarnan pidän; huomaa!
GLOSTER.
Voi, tuskan päivää, voi!
LEAR.
Jo syntyissämme
Pamimme tuloamme tänne narrein
Isolle näyttämölle. — Kelpo hattu! —
Älykäs sotajuoni huopakenkiin
Pukea hevosjoukko! Täytyy koittaa.
Vävyihin näin kun sitten varkain karkaan,
Niin silloin lyö ja tapa, lyö ja tapa!
(Muuan ritari tulee, palvelijoita mukana.)
RITARI.
Tääll' on hän. Kiinni hänet pankaa! — Herra,
Parahin tyttärenne —
LEAR.
Pelastust' eikö? Vangiks? Haa! Voi mua!
Täys onnen narri! — Kohdelkaa mua hyvin;
Ma lunnait' annan. Haavureita tuokaa:
Sain aivoihini iskun.
RITARI.
Kaikki saatte.
LEAR.
Apua eikö? Yksin aivan?
Oi, tää voi suolaks ihan miehen muuttaa
Ja silmät ruiskukannuiks, joilla syksyn
Pölyä kastellahan.
RITARI.
Hyvä herra, —
LEAR.
Jalona kuolen, niinkuin kaunis ylkä.
Mik' on? Iloinen olla tahdon. Pois te!
Kuningas olen; tietäkää se, herrat.
RITARI.
Täys kuningas: me teitä palvelemme.
LEAR. Onhan sitte vielä elämisen toivoa. Jos mielitte senkin ottaa, niin kyllä juosta saatte. Sa, sa, sa, sa!
(Lähtee juoksemaan, palvelijat perässä.)
RITARI.
Tuollaisna sääli kurjinta on raukkaa;
Kuningast' ylenmäärin! — Tytär sull' on,
Mi luonnon siitä kirouksesta päästää,
Johonka toiset kaks sen saattaneet on.
EDGAR.
Terveeksi, herra!
RITARI.
Kost' jumala! Mitä?
EDGAR.
Alkaako tappelu jo, tiedättenkö?
RITARI.
Se tietty on ja varma; sen on kuullut,
Kell' ompi korvat kuulla.
EDGAR.
Suvaitkaatte:
Kuin lähellä on toinen sotajoukko?
RITARI.
Lähellä; lentäin kulkee se; voi kohta
Jo olla täällä.
EDGAR.
Kiitos! Muut' en pyydä.
RITARI.
Vaikk' eri syistä kuningatar tääll' on,
On joukkomme jo tiellä.
EDGAR.
Kiitos, herra!
(Ritari lähtee.)
GLOSTER.
Mult' ikihyvät luojat, henki viekää,
Ett'ei taas paha viettelis mua surmaan,
Ennenkuin te sen suvaitsette!
EDGAR.
Hyvin
Rukoiltu, isä!
GLOSTER.
Mut ken oletten?
EDGAR.
Mies kurja, kohtalonsa nöyräks lyömä,
Ja kovain murheen koitoksien kautta
Säälillen tullut herkäks. Käsi mulle!
Tyyssijan teille hankin.
GLOSTER.
Hellin kiitos!
Taivasten siunaus ja armo runsas
Sen palkitkoon!
(Oswald tulee.)
OSWALD.
Nyt palkan saan! Nyt kelpaa!
Tuo pääsi silmitön on onnen portaaks
Minulle luotu. — Vanha ilki-konna,
Eroas joutuun mieti! — Maall' on miekka,
Jok' etsii surmaas.
GLOSTER.
Kättäs armeliasta —
Nyt käytä niinkuin mies! —
(Edgar astuu väliin.)
OSWALD.
Haa! pöyhkä moukka!
Suojaatko julkipetturia? Pois!
Tai muuten hänen kohtalonsa rutto
Sinuunkin tarttuu. Laske hänet irti!
EDGAR.
En maar laskekkan! kyll täst viäl tule toinen peli.
OSWALD.
Lasketko, orja, taikka surmas saat!
EDGAR. Herra hyvä, korjakka' konttin ja jättäkkä' muit ihmissi raohan! Jos levi kita olis saan' minust hengen hakatuks, niin kyll se maar olis menn' ennen nelitoist päivä. Älkkä' pistäk itten liian liki vanhha äijä! Pysykkä' vaan alallan, sen minä kattoisin teill parhaks, sill muuton taatusten tulett koettamahan, kump on vahvemp, teiän kali pahaseng vai minun köppin. Minä en surkele suinkkan minä.
OSWALD.
Pois, ryötys!
EDGAR. Kyllä minä teiän hamppaitan kalistelen, pistäkkä' tänn vaan! Minä en pelkkä' teiän kommerkonttejan.
(He taistelevat, ja Edgar paiskaa hänet maahan.)
OSWALD.
Mun tapoit, orja. — Kukkaroni ota.
Jos rauhaa toivot, hautaa minut, lurjus,
Ja kirjeet, jotka taskussan' on, anna
Lord Edmund Glosterille; Englannin
Hän leiriss on. — Voi, liian varhain kuolen!
(Kuolee.)
EDGAR.
Sun hyvin tunnen, nöyräselkä konna;
Emäntäs paheita niin palvelit sa,
Kuin häijyys suinkin toivoo.
GLOSTER.
Kuoliko hän?
EDGAR.
Levätkää, isä: istukaatte tuohon! —
Nyt taskus näytä: kirje, josta kerroit,
Voi hyödyks olla. — Hän on kuollut; sääli,
Ett' olen minä surmamies! — Kas tässä!
Sallitko, vaha? Ethän soimaa, siveys?
Vihollisemme mielen nähdäksemme
Avaamme rinnan; kirjett' eikö siis!
(Lukee) "Muistakaa molemminpuoliset valamme. Monta on tilaisuutta teillä saada hänet hengiltä; jos vaan ei tahtoa puutu, on aikaa ja paikkoja runsaasti tarjona. Jos hän voittajana palajaa, ei auta mikään: silloin olen minä vankina ja hänen vuoteensa minun vankityrmäni. Sen tympeästä tunkasta pelastakaa minut, ja vaivastanne astukaa hänen sijaansa. Teidän (vaimonne, tahtoisin sanoa) uskollinen palvelijanne Goneril."
Oi, kuink' on naisen himo määrää vailla!
Yrittää hengilt' ottaa kunnon miestään
Saadakseen — veljeni! — Ma santaan tuohon
Sun kuoppaan, murhallisen irstaisuuden
Pyhyytön viesti! Ja kun aika täyttyy,
Niin kuolon pauloiss' olleen herttuan eteen
Tuon kurjan kirjeen vien. Hän mielistyy,
Kun kuulla saa, mik' oli surmas syy.
(Edgar raastaa ruumiin ulos.)
GLOSTER.
Lear hulluna! Kuin jäykkä mull' on mieli,
Kun pystyss' seison, vaikka selvään tunnen
Tuskaini painon! Paremp' olla hullu
Erillään huolist' aatos silloin oisi,
Ja kuvitusten houreiss' itseänsä!
Ei tuskat tajuaisi.
(Edgar palajan. Rummutusta kuuluu etäältä.)
EDGAR.
Käsi mulle!
On niin kuin kuuluis kaukaa rummunlyönti.
Pois, isä! Ystävän ma teille hankin.
(Lähtevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Teltta ranskalaisten leirissä.
(Cordelia, Kent, lääkäri ja muuan ritari tulevat.)
CORDELIA.
Sa kelpo Kent, kuink' elämällä, työllä
Hyvyytes palkitseisin? Elämäni;
On liian lyhyt, mitat kaikki pienet.
KENTIN KREIVI.
Oi, rouva, tunnustus on runsain palkka.
Se, minkä kerroin, täytt' on totta kaikki,
Ei päälle eikä vaille.
CORDELIA.
Vaattees muuta;
Pukusi mieleen tuo nuo synkät ajat;
Oi, pois se heitä!
KENTIN KREIVI.
Anteeks, hyvä rouva;
Nyt tunnetuks jos tulen, raukee tuuma.
Ma soisin ett'etten mua tuntis, kunnes
Sen hyväks näemme, minä sekä aika.
CORDELIA.
No, hyvä herra, olkoon sitten niin.
(Lääkärille.) Kuink' ompi kuninkaan?
LÄÄKÄRI.
Hän yhä nukkuu.
CORDELIA.
Oi, hyvät jumalat, te ehjäks tehkää
Rikotun mielen suuret säröt nuo!
Soinnuttakaa tuon lapsestuneen isän
Särisevät ja soinnuttomat aistit!
LÄÄKÄRI.
Suvaitsetteko, että herätämme
Kuninkaan nyt? Hän on jo kauan maannut.
CORDELIA.
Seuratkaa taitoanne vaan ja tehkää
Min parhaaks näätte. Onko vaatteissaan hän?
(Palvelijat kantavat Learin sisään nojatuolissa.)
RITARI.
On, rouva: kun hän sikeimmällään nukkui,
Puimme uudet vaatteet hänen ylleen.
LÄÄKÄRI.
Läsn' olkate, kun hänet herätämme;
Ma kyllin tyyneks hänet luulen.
CORDELIA.
Hyvä!
LÄÄKÄRI.
Lähemmäks tulkaa, pyydän. — Soitto soimaan!
CORDELIA.
Oi, isä kallis! Kostutus, nyt rohtos
Huuliini kiinnä: lääkitköön tuo muisku
Ne tuimat haavat, joita siskot löivät
Sun kunnon päähäs!
KENTIN KREIVI.
Kuinka lämmin, hellä!
CORDELIA.
Vaikk' et sa heille isä oiskaan, säälin
Jo lumihapses vaatis. Nuoko kasvot
Vois myrskysäätä vastustaa, ja kestää
Pauhaavan ukkos-ilman hirmuisuutta?
Kun nopeaan ja ristiin rastiin julmaa
Lyö tulta? vahdiss' olla (surman suussa!)
Ja päässä kypäri noin hienoinen?
Vihollis-koirakin, vaikk' ois mua purrut,
Sais moisna yönä liedelläni paikan.
Ja sinun, isä-parka, maata täytyi
Sikojen, ryöväritten keskellä
Lyhyillä, nihkeill' oljilla? Voi sentään!
On ihme, ett'ei henkes, järkes, kaikki
Kerrassaan mennyt! — Puhukaa, hän herää.
LÄÄKÄRI.
Se sopivint' on teille, rouva hyvä.
CORDELIA.
Kuink' on nyt herrani ja kuninkaani?
Kuin voitte, majesteetti?
LEAR.
Väärin tehty,
Mua haudast' ottaa maalle. — Autuas
Sin' olet sielu; minä, tulipyörään
Sidottuna, sit' itkullani kalttaan
Kuin sulaa lyijyä.
CORDELIA.
Mun tunnettenko?
LEAR.
Kyll': olet henki. Milloin sinä kuolit?
CORDELIA.
Oi, paljon, paljon puuttuu!
LÄÄKÄRI.
Tuskin on hän
Hereille päässyt. Hetken lepo vielä.
LEAR.
Miss' olenkaan? Miss' olen? — Kirkas päivä? —
Loukattu olen kovin. — Jos näin olis toinen,
Säälistä kuolisin. — Kuink' ompi laita? —
Omakseni en tuota kättä vannois —
Kas niin vaan: neula pistää! Jos vaan saisin
Tilani selväks!
CORDELIA.
Katse minuun luokaa;
Ja kädet siunaten mun pääni päälle!
Ei, älkää polvistuko!
LEAR.
Pilkkaattenko?
Oi, älkää! Hupsu olen, tyhmä vanhus,
Kahdeksankymment' ainakin, ja yli,
Niin, aivan silmälleen! Mut suoraan puhuin,
Niin pelkään ett'en ole oikein viisas.
Mun pitäis tuo mies tuntea ja teidät;
Epäilen toki. Perin outo mulle
Tää paikka on, ja laisin näitä vaatteit'
En jaksa muistaa, enkä missä olin
Ma viime yön. Niin totta kuin ma elän —
Mua älkää naurako! — niin on tuo nainen
Cordelia lapseni!
CORDELIA.
Niin, niin, niin olen.
LEAR.
Märkääkö itkus? Totta maar! Äl' itke!
Jos myrkkyä sä mulle tuot, niin juon sen.
Et lemmi mua, sen tiedän; sillä siskos,
Jos oikein muistan, loukanneet mua ovat.
Sull' oli hiukan syytä, heill' ei laisin.
CORDELIA.
Ei, syyt' ei mitään.
LEAR.
Ranskassako olen?
KENTIN KREIVI.
Omassa valtakunnassanne, herra.
LEAR.
Mua älä peijaa!
LÄÄKÄRI.
Tyyn' olkaa, rouva! Pahin raivo, nähkääs,
Jo antunut on; vaarallist' on sentään
Hänelle mennytt' aikaa muistiin johtaa.
Sisähän häntä pyytäkää; ja jääköön
Hän rauhaan, kunnes enemmän hän tointuu.
CORDELIA.
Suvaitsetteko tulla, kuningas?
LEAR.
Mua kärsikää! Unohtakaa, ma pyydän,
Ja anteeks suokaa! Vanha olen, hupsu.
(Lear, Cordelia, lääkäri ja seuralaiset poistuvat.)
RITARI.
Tott' onko, että Cornwall on saanut
Semmoisen lopun?
KENTIN KREIVI.
Toden totta, herra.
RITARI.
Ken johtaa hänen joukkoaan?
KENTIN KREIVI.
Glosterin äpärä, niin olen kuullut.
RITARI.
Maanpakolainen Edgar, sanotaan,
On Kentin kreivin kanssa Saksanmaalla.
KENTIN KREIVI.
On huhu muuttuvaa. Mut aika on
Silmäillä ympärilleen: kiirehesti
Etenee valtakunnan sotajoukko.
RITARI.
Verinen varmaan tulee ratkaisu.
Hyvästi, herra!
(Lähtee.)
KENTIN KREIVI.
Nyt työn' on täytetty, nyt loppu koittaa.
Hyväkö? Pahako? Siin' on, ken voittaa.
(Lähtee.)