XXIV.
Kun nyt Aada kerran kokonaan ja iloiten oli antautunut, hänestä äkkiä tuntui, että rakasti Carstenia paljoa enemmän kuin koskaan ennen. Maallisella rakkaudella oli yhä enempi ja enempi hänelle sanottavaa. Hän tarvitsi Carstenia, hän antoi hänelle koko nuoruudenilonsa suudelmissaan ja syleilyissään. Ja kauneutensa hän antoi hänelle, tuntien ainoastaan iloa, että hänellä se oli, Carsten kun sentähden rakasti häntä vielä enemmän.
Kaikki muuttui hänelle iloksi: virkeiden aamujen voima, kun hän nousi ja meni sitä kohti, pitkät päivällishetket, kun hän ja Carsten istuivat yhdessä talon edessä, iltapäivä, kun Sjur tuli, leveästi hymyillen ja koira hyppien takanaan, kysymään, tahtoivatko seurata häntä alempana olevaan metsään jäniksen ajoon. Ja myöhäiset illat, jolloin he hänen kanssaan läksivät tuulastamaan… Mutta heidän elonsa hurmaus liittyi niihin kylpyihin, joita ottivat Olle-joessa.
Silloin tällöin saattaa kesä täällä Pohjolassa auringonpaahteineen ja etelätuulineen käydä niin kuumaksi, ettei sitä voi kestää. Kaikki lymypaikat ja rotkot, jotka muuten ovat kylmiä, kuumenevat. Ei mikään voi vastustaa auringon voimaa.
Sellainen oli heinäkuun loppupuoli; aurinko kulki taivaan yli mahtavana ja hehkuen, ja kuumuutta säteili alas, niin että ihmiset toivoivat lunta ja kylmää.
Aada valitti kuumuutta; mutta kun Sjur sen kuuli, hän sanoi:
— Jäähdyttäkää itseänne Olle-virrassa, molemmat… se antaa viileyttä… minä näytän teille paikan, missä pohja on hieno ja ruskea pitkän matkaa, niin että voitte kulkea sukeltamatta. Syvää on kyllä kauempana, niin että, jos tahdotte uida, niin voitte.
Ja hän näytti heille joen kohdan, missä laakea kallio ja ruskea hieta muodosti pohjan. Silloin molemmat iloitsivat tästä. Aada unhoitti, ettei hänellä ollut uimapukua mukana. Jo seuraavana aamuna varhain hän siellä kylpi ja palasi sitten taloon, raikkaana ja ihmeen somana, paksu keltainen tukka punervana kiiltäen selkää pitkin. Ja sitten tuli Carstenin vuoro, ja hän viipyi niin kauan vedessä ja ui niin kauas, että Aada puoleksi pelästyneenä huusi Sjuria ja hänen vaimoansa, niin että molemmat tulivat ulos katsomaan. He olivat molemmat hyvin innoissaan ja ihastuneet Carstenin uintiin, ja vaivoin Aada sai uskollisen talonpoikaisvaimon mukaansa, kun Carsten vallan alastomana nousi maihin.
Kun he enemmän tottuivat viileään veteen, he kävivät useammin uimassa, ja silloin tällöin, kun yö oli erittäin kuuma, sattui, että toinen heistä kuumuuden kiusaamana, hiipi ylös vuoteelta, puki vähän vaatteita ylleen ja kulki tietä pitkin Olle-virralle, laskeutui kirkkaaseen veteen ja uiskenteli siinä.
Sellaisena yönä, kun Aada oli uimassa, hän näki jonkun tulevan, ja hän kuuli Carstenin äänen:
— Älä pelästy, Aada, se olen minä.
Hän ei vastannut, vaan pysähtyi ja odotti. Hetken kuluttua Carsten kahlasi jälestä ja kumartui hänen puoleensa. Hän otti hänen päänsä käsiensä väliin ja katsoi häneen vakavasti; mutta Aada ei piiloittautunut häneltä eikä pyytänyt häntä menemään. He uivat yhdessä suloisen kesäyön puolihämärässä.
He uivat yhdessä monena yönä. Aada oli ensi kerrat levoton kuin se, joka on lähellä jotain vaarallista. Mutta hän hillitsi pelkonsa, niin nainen ja alaston kuin olikin. Hän oli täälläkin oma itsensä, hän oli nytkin Aada, tuo hieno, tuo ylpeä, ja niin hän oli, vaikka kenties hänen omituinen valoisa hehkunsa ei koskaan leimunnut korkeammalle kuin näinä valvottuina öinä.
Tämä aika tunturilla muodostui hänelle kaunisten ja luonnonraikkaiden hetkien sarjaksi. Ilma oli kuultavan korkea, elämä oli hiljaista. Hänen päänsä yläpuolella kaikui.
— Carsten… rakastan sinua, Carsten! hän mutisi näin monta kertaa, syleillen häntä nuorena ja huimana.
Carsten Stahl nauroi kerran ja kuiskasi:
— Olipa oikeastaan onnellista, Aada, että silloin eksyit Lo-tunturilla.
— Tulinhan kuitenkin takaisin luoksesi, Carsten. Sinun olisi vaan pitänyt hieman odottaa. Kaikki oli minulle niin outoa. Mutta tulinhan kuitenkin, sillä rakastin sinua.
— No niin… mutta muistatko sen ensimäisen illan täällä… niin kylmää… niin kylmää… Tahdoit kernaimmin, että olisimme istuneet yhdessä ja jutelleet. Meidän muka ei olisi pitänyt mennä sisälle huoneeseemme. Täytyihän minun olla kohtelias viimeiseen asti ja sanoin: — Sinä johdat mieleeni kirkkaan lammen. Mutta ajattelin itsekseni: — hyvin viileätä. Ja nyt… ha, ha, haa… kuinka aurinko toki saattaa paahtaa kuumana sellaista lampea, Aada.
He viipyivät tunturilla kauemmin, kuin mitä ensin olivat ajatelleet.
Mutta eräänä auringonpaisteisena päivänä — tämä kesä ei näyttänyt ollenkaan loppuvan — he matkustivat pois Sjur Aasenin majasta. Sjurin vaimo oli suorastaan menehtyä suruun ja vuodatti kirkkaita kyyneliä, kun Aada jäähyväisiksi häntä suuteli. Sjur Aasen kyyditsi heitä toista tietä, kuin mitä olivat tulleet. Pieni tanakka hevonen, joka ei koskaan astunut harhaan, juoksi kääsejä vetäen neljä tuntia. Sitten Sjur niinikään heitti heille jäähyväiset ja palasi kotiansa. Nyt oli heidän kulkeminen tunturin yli; sitä matkaa kesti puoli päivää, ja loppumatkan he kulkivat veneessä jokea pitkin, virta auttoi, niin että se sujui nopeaan.
Aada istui lopulla vallan hiljaa ja katseli taakseen. Hän tunsi, ettei koskaan ollut palaava takaisin sinne, mistä nyt tuli, ja hän tiesi, etteivät ne päivätkään enää palanneet. Sentähden hän nyökäytti päätään niitä harmaita tunturihuippuja kohti, joiden takana Sjur Aasenin vuorimaja, Olle-virta ja Lo-tunturin harja piilivät.