XXIII.
Aadasta tuntui tähän aikaan kovin kummalliselta tunturilla. Hän ei itse tietänyt, mikä häntä vaivasi. Mutta pohjalta kai tämä uusi olo oli siihen syynä: ollen poissa vanhasta kodistaan, sen huoneista ja niityiltä, hän oli miehen huostaan annettu, joka vaati häneltä sellaista, mikä itse teossa suuresti oli hänen luontoaan vastaan.
Niin, Aada oli pettynyt sen suhteen, mitä rakkaus hänelle oli antanut. Kuinka olikaan hän uneksinut toisenlaista lemmenunelmaa. Moni seikka oli hänelle ollut jotenkin outo, ja elämän rakkausjuhla oli hänen mielikuvituksessaan esiintynyt toisenlaisena. Hän oli herännyt, ja hänestä näytti kaikki niin muuttuneelta. Maailma ei ollut aivan sama, unelma oli haihtunut. Ja Carsten… Carsten ei ollut sama kuin ennen. Ei se, jota hän oli rakastanut. Hän ei enää joutunut pois suunniltaan hänen uljaista ilmeistään ja lämpimistä sanoistaan.
Aada oli alakuloinen. Hän kaihosi nuoruutensa päiviä, jotka olivat kuluneet selvinä ja kirkkaina. Silloin, kun hän ja isänsä olivat seisoneet käsi kädessä? Kun hänellä oli ollut oma kaunis huoneensa, johon ei kukaan muu ollut saanut tulla, kun hänellä oli ollut tuo valkoinen vuode, kun hän oli pannut maata odottaen elämää, joka häntä odotti, ja kun oli herännyt uuteen päivään, jolloin jotain saattoi tapahtua.
Eräänä iltapäivänä hän ajatteli itsekseen, totellen järkeään, joka hänellä aina oli ollut vahva:
— No niin, ei kannata luulla, että kaikki käy niin, kuin olemme uneksineet. Ja hän läksi pitkälle kävelylle ja ikäänkuin valmistautui sitä aikaa varten, joka oli tuleva, ja hän koetti repiä irti lemmenunelman. Mutta se oli pohjaltaan ainoa, minkä hänen voimakas luontonsa oli uneksinut, ja sentähden hänestä oli tuskallista kuolettaa sitä.
Toiste hän ajatteli:
— Mutta rakastanhan Carstenia, eikä hän ole mitään rikkonut; voihan rakkauteni häneen taas palata samanlaisena kuin ennen. Ja kerran, kun sellaiset ajatukset hänet vakasivat, hän juoksi Carstenia vastaan, kun tämä tuli sisään. Mutta hän pettyi; Carsten tarttui häneen heti tavalla, jota hän ei ollut tahtonut.
Pieni seikka, mitätön itsessään, tuli lisäksi ja teki sen, että hän pudisteli päätään sitä ajatellessaan: hänen nimittäin oli mahdoton saada Carsten hereille aamulla lähteäkseen katsomaan auringonnousua Lo-tunturilla. Aada ei suorastaan ollenkaan huolinut näköaloista, auringonnoususta ja -laskusta; mutta hänen isänsä oli kehoittanut häntä katselemaan päivännousua sieltä, se oli viimeinen seikka, minkä hän oli sanonut, tuo vanha, hieno isä, joka itseään pahoittaen heistä erosi ja jolla oli niin vakavat silmät, kun hän nyökäytti hyvästiään…
Mutta hänen oli mahdoton saada hereille Carstenia niinä kahtena kertana, jolloin oli häntä herättänyt; hän nukkui suu puoleksi auki ja näytti siltä, kuin olisi hän voinut nukkua vaikka kuinka kauan. Kolmantena yönä Aadan sentään onnistui saada hänet valveille; mutta silloin hän kavahti istumaan kovin suutuksissaan ja kysyi, mikä oli hätänä.
— No, eikö muuta, mitä hiivatin päähänpistoja… no lupasinhan kyllä, mutta sellaiset lupaukset…
Hän mutisi vielä muutamia sanoja ja kääntyi muitta mutkitta seinään päin ja jatkoi untansa.
Usein Aada heräsi näinä tyyneinä öinä tunturilla ja ajatteli kaikenlaista.
Hän oli pohjaltaan kummallinen olento. Ei ollut useita kuukausi siitä, kun hän kaihosi tätä aviota. Hän oli kaihoten ja ikävöiden ajatellut sitä aikaa, jolloin ainaisesti oli oleva Carstenin oma. Ja nyt hän taas ajatteli kadonneita päiviään yhtä kaihomielisenä.
Hän teki niin, jota kaikki pitivät niin järkevänä.
Eiköhän Carsten tuntenut itseään pettyneeksi häneen nähden? Eikö hänen pettymyksensä ollut syynä siihen, että hän oli epäystävällinen Aadalle. Eihän Aada ollut hänelle se, mikä hänen olisi pitänyt olla.
Loikoessaan eräänä yönä hereillä, hän sai halun lähteä Lo-tunturille katsomaan auringonnousua. Ensin hän aikoi herättää Carstenin, mutta sitten hän siitä luopui. Itse teossa hän tahtoihin kernaimmin mennä tunturille yksin.
Hän nousi vuoteelta ja katsoi ulos ikkunasta. Oli harmaa yö. Sumu lepäsi Lo-tunturilla, mutta ilma oli selkeä. Korkealla ylhäällä tuikki joku valkea tähti. Hän oli kerran pienenä nähnyt yön kuvattuna suurena vanhuksena, jolla oli kultakruunu päässä. Se kuva sopi tähän. Hän pukeutui ja iloitsi viileästä yöilmasta. Pian hän oli pukeutunut ja läksi ulos.
Yö kohisi. Kaukainen humu, joka saattoi tulla taivaalta tai tuulen viimasta huipuilta. Hän astui yli nurmen, joka kasvoi talon viereisellä karulla niityllä. Ilma oli viileä; hän tunsi virkeyttä, kulkiessaan tuonne Lo-tunturin juurelle.
Lo-tunturilla oli kyllä se korkea harja, jota Sjur Aasen oli Aadalle näyttänyt; mutta sen rinne yleni vähitellen. Sentähden Aada kuljettuaan jonkun aikaa, oli koko ylhäällä, ennenkuin luulikaan, että varsinainen Lo-tunturi oli alkanut. Häntä ihmetytti, että se kävi niin helposti; kaukaahan tunturi näytti niin jyrkältä.
Kuljettuaan hetken ylöspäin, hän kääntyi, ja nyt hän pysähtyä tuijottamaan näkyä, joka oli hänen edessään. Ne olivat pilviä, jotka kävivät tervehtimässä kuolleita vuoria. Etäällä alhaalla nämä pilvet liitelivät, silloin tällöin ne pysähtyivät tunturin kylkeen ja harhailivat ylöspäin tai jakautuivat, rientäen kukin taholleen. Joku pilvi kenties erkani toisista ja liiti kauan itsekseen.
Aada kulki ylemmäksi, häntä veti eteenpäin halu päästä tunturin huipulle ja nähdä, mitä siellä oli nähtävää.
Mutta kun hän seisoi ylhäällä ja tunsi ylätunturin tuulen liehuvan ympärillään, silloin hän näki koko sotalauman kullattuja huippuja, jotka vieretysten kohosivat kaukana. Mutta nyt hän myös näki idän valkenevan lähenevästä auringosta. Hän istuutui; nyt hän pian oli saapa nähdä auringonnousun Lo-tunturilla.
Eikä, kestänyt kauan, ennenkuin valoisa puna tummeni ja sai sekaansa kultaa. Nuo ylpeät värit levisivät siinä ja lauloivat mahtavaa voittolaulua, pimeän huoaten paetessa länttä kohti. Ja monet yön pilvistä kokoontuivat ja antoivat auringon punan niitä kaunistaa; mutta tämä ilo maksoi niille niiden synkän elämän, ne kun haihtuivat pois kuin henkäys ilmaan. Mutta kuitenkin kokoontui yhä useampia pilviä auringonnousun kohdalle, ja ne leimusivat valoa, upoten aamunloistoon ja kadoten. Ja kun aurinko ilmaantui, ne värisivät ja välkähtivät kuin pitkät rihmasäikeet, ja ne kaunistivat itse auringon loiston kuollessansa.
Mutta muutamat vanhat, sokeat pilvet eivät ottaneet poistaakseen. Ne liitelivät ensi ruskon näyttäydyttyä tunturin pimeällä puolella. Ja siihen ne jäivät liitelemään. Ja kaukana tunturirotkoissa piili usea pilvi väijyksissä… ja kaikki nämä, ulkopuolella ja sisällä olevat eivät tahtoneet tulla päivän puolelle ja muuttua ilmaksi kourallisesta purppuraa, ne tahtoivat kuulua yön valtakuntaan. Yhdessä pöllöjen, yölepakkojen ja pimeän eläinten kanssa, joiden silmät syttyvät tähtien mukana, ne tahtoivat solua sisälle vanhoihin kallionhalkeamiin, seuraavana yönä taas livahtaakseen ulos ja kokoontuakseen yön suhistessa.
Aada jäi pitkäksi aikaa istumaan. Hän huomasi, että valoisa päivä oli tulossa; mutta tämä ajatus ei häntä ilahuttanut. Hänen silloiseen mielentilaansa olisi paremmin soveltunut, että harmaa yö olisi viipynyt.
Viimein hän nousi ja alkoi taas astua Lo-tunturin rinnettä alas. Tahtoihan hän kernaimmiten olla palannut, ennenkuin Carsten heräsi; hän ei suinkaan tahtonut huolestuttaa häntä.
Yltympäri kohottivat kaikki huiput harjojaan. Kaikkien niiden yläpuolella aurinko paahtoi. Ilma oli tyyni.
Aada kulki jotenkin nopeasti eteenpäin. Se kävi helpommin nyt, kun valo oli saapuvilla. Nyt vasta hän pani merkille, miten nämä tunturit olivat erilaiset kuin ne, joita oli tottunut näkemään. Hän näki, kuinka nämä olivat autioita. Niitä ei peittänyt metsä. Ainoastaan muutamia pieniä punaisia jäykkävartisia kukkia kasvoi siellä täällä halkeamissa, minne sade ja linnut olivat kuljettaneet vähän multaa.
Astuttuaan hetken Aada ajatteli, että pian oli näkevä Olle-virran. Hän kulki edelleen, mutta ei saanut sitä nähdä. Silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti: Eikö hän ollut kulkenut oikeata tietä? Tämä ajatus pani hänet ensin pysähtymään, mutta sitten kahta kiireemmin rientämään eteenpäin. Muuten hän lohdutti itseään: Ellei voinut löytää tuota tunturimajaa, niin kaiketi hän löysi toisen, niinhän oli ollut Vorre-kartanon lähistössä. Ei vaara ollut siellä ollut suurempi: aina hän oli saapunut jollekin majalle, mistä asukkaat, kuultuaan kuka hän oli, olivat saattaneet hänet kotia.
Hän kulki ja kulki, ja tällä vaelluksella ilmeni hänelle se tosiseikka, ettei täällä ohut niin kuin Vorre-kartanon tienoilla. Nämä vuoret eivät olleet Vorre-kartanon vuoria. Siellä olivat vuoret vihreät kuusista ja koivuista, nämä olivat paljaat ja karut. Hän käsitti, että vaara oli suurempi kuin mitä ensi hetkellä oli luullut. Hän pysähtyi. Nyt tuntuivat tunturit ja autiot aavikot hänestä vihamielisiltä, ja aurinko paistoi häntä katsomatta; hän oli niin yksin suurella tunturilla.
Taas hän kulki eteenpäin ja kauan. Sitten hän äkkiä pysähtyi: hän luuli kuulevansa sellaista ääntä, kuin olisi mies laulanut. Hän katseli ympärilleen: hän ei huomannut mitään. Ja kuitenkin hän astui hetken ajatellen, että joku mies voisi tulla näkyviin, sukeltaen esiin jonkun kalliokielekkeen takaa; ensin oli näyttäytyvä pää, (merkillistä kyllä hän sen todella näki edessään) joka hymyili hänelle pienine silmineen, saaden sitten vakavamman ilmeen ja silmänsä suuriksi ja tuijottaviksi. Pään jälkeen oli koko tumma ruumis tuleva näkyviin, ja tuo mies oli lähestyvä, ja jos Aada rupesi juoksemaan, hän juoksi niinikään ja saavutti hänet. Kerran hän todella odotti näkevänsä tämän kaiken, niin että pysähtyi ja katsoi tuonne kauas. Hänen sisimmässään kuiskasi ääni hänelle; Se ei ole mitään. Mutta se ei auttanut, hän tuijoitti sinne kauas kuitenkin. Ja siinä seisoessaan ja tuijottaessaan, hänen mieleensä muistui Martha täti, jonka vanha soturi oli väkisin maannut. Jos joku tuli täällä, missä hän oli niin yksin? Sitä vaan ajatellessaan hän hengitti syvään ja jäätävä tunne kulki kiireestä kantapäähän.
Hän rupesi äkkiä hillittömästi juoksemaan alas kallioilta, sammalten ja soiden yli. Kun tasasempia paikkoja tuli, hänestä tuntui, kuin olisi aika pitkälle kulunut, ja hän juoksi vielä nopeammin. Hänellä ei enää ollut yhtään selvää ajatusta; jälki suossa oli hänestä ilkeän ihmisen astuma, lintu, joka kirkui, oli joku, joka tuli häntä lähemmäksi. Vasta silloin kun hän oli niin uupunut, että oli vähällä vaipua maahan, hän astui hitaammin.
Aurinko oli kohonnut korkeammalle, se teki kuumaksi ja pyörrytti. Hän tunsi hien kirkkaina helminä pisartelevan kasvoillaan. Kun hän viimein istuutui lepäämään, hän oli niin väsynyt, että maa tuntui väistyvän hänen edestään. Siinä niin loikoessaan hän kuuli lähellä puron lirinää; se solisi alinomaa. Hänen oli jano ja hän meni purolle juomaan. Vesi selvitti hänen ajatuksiaan, ja äkkiä ilmaantui kirkkaan ajatuksen tapainen, jotain, minkä kauan sitten oli kuullut vanhalta Kathrinelta: — Jos kuljet eksyksissä ja löydät puron, niin seuraa puroa, silloin voit olla varma siitä, että tulet ihmisasunnoille. Varsinkin, jos olet eksynyt tunturilla. Sillä puro on virrannut kauempaa, kuin missä ihmisiä on asunut, ja koko sillä ajalla se on tuonut mukaansa multaa ja hedelmällisyyttä, jota ihmiset tarvitsevat asutuksiinsa.
Ja Aada nousi ja tunsi itsensä voimakkaammaksi ajatellessaan, että hän vielä saattoi tulla paikkoihin, mihin ihmiset olivat asettuneet asumaan. Hän oli liiaksi maan lapsi enempää kaihotakseen tunturiyksinäisyyden harmaita pilviä. Hän tahtoi nähdä vihreitä maita ja kohdata ihmisiä, jotka lauloivat, puhuivat ja hymyilivät. Ja hän tahtoi taas nähdä Carstenin. Niin Carstenia… kuinka hän kaihosi häntä, kaikkea hänessä. Hänen hyväilyjänsäkin?… Niin, hän tahtoi syöksyä hänen luokseen, hän tahtoi olla hänen valloissaan, hänen vahvat käsivartensa olivat tuntuvat suloisilta, kun hän oli pääsevä kaikesta tästä utuisesta, pimeästä.
Äkkiä hän näki tunturiharjanteen huipulla punasen majan joka ei ollut aivan kaukana. Hän meni lähemmäksi ja näki nyt, että ruskea lehmä kulki majan edessä syöden ruohoa… Hän odotti hieman, meni sitten ovelle ja kolkutti. Ei kukaan avannut. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Ei kukaan tullut häntä vastaan. Hän meni sisemmälle, keittiöön, ja nyt joku nousi rahilta. Se oli mustatukkainen talonpoikaistyttö, joka oli siinä maannut. Aada kertoi eksyneensä Lo-tunturilla ja kysyi, oliko pitkältä Sjur Aasenin majalle. Melkein kaksi peninkulmaa. Tiesikö hän tien? Totta kai hän sen tiesi. Tahtoiko tulla saattamaan, jos sai maksua? Sen hän tahtoi, näin sanoi tyttö ja nousi heti.
Aadan täytyi ensin istuutua ja hieman levätä; sillä hän oli hyvin väsynyt. Yhtenään tyttö puhui Aadalle, vaikka tämä vaan puoleksi saattoi kuunnella, isästään, äidistään ja sisaruksistaan; edelliset olivat sen talollisen niityllä, joka omisti nämä maat, ja he löivät heiniä. Hänen veljensä oli merillä, ja vanhempi sisar kaupungissa.
Hetkeä myöhemmin he läksivät liikkeelle. Ellei palaamisen kaiho olisi ollut niin voimakas, ei Aada ikinä olisi jaksanut astua niin nopeasti. Olihan pian päivällisaika, ja hän oli poistunut Sjur Aasenin majasta tuntia puoliyön jälkeen. Mutta hän astui nyt niin joutuisasti, että tyttö yhtenään jäi muutaman askeleen jälelle.
Polku, jota kulkivat, oli tasainen ja hyvä, milloin se polveili puiden lomiin, milloin se johti vanhoista hirsistä tehdylle puron sillalle, milloin se hitaasti ryömi syrjään suohon ja kosteikolle, joiden yläpuolella varikset lentelivät ja rääkyivät. Aada ajatteli koko ajan: milloin tulen kotia, milloin tulen kotia… tulenkohon todella kotia… mitähän Carsten ajattelee?
Viimein hän jälleen näki Sjur Aasenin mökin, ja hetken kuluttua hän oli siellä sisällä. Maalaisvaimo riensi häntä vastaan suu auki: oliko hän siis tullut takaisin? Luutnantti oli lähtenyt häntä etsimään, varmaankin hän pian palasi. Hän oli kulkenut edestakaisin varhaisesta aamusta alkaen ja kysynyt, eikö Aada ollut tullut.
Nyt Aadalle selvisi, miten helposti kaikki olisi voinut käydä mitä pahimmin. Carstenilla saattoi olla syytä olla vihainen hänelle tästä. Mutta oli hän nyt millainen tahansa, niin Aada häntä kaihosi.
Kului lähes tunti, kunnes Aada näki hänen nopeasti astuvan taloa kohti. Mutta kun hän kotvaa myöhemmin astui sisään ja näki Aadan tulevan häntä vastaan, hänen piirteensä kävivät jäykemmiksi. Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa ja huudahti:
— Aada, missä olet ollut? Sinäkö se olet? Miksi olet tämän tehnyt?
Aada soperteli, missä oli ollut.
— Niin, Carsten huusi, mutta mitä tämä merkitsee, etkö ajattele minua? Etkö hetkeäkään ajattele minua? Kuinka moinen voi johtua mieleesi (hän kalpeni ja kiristi hampaitaan), mitä sinulla pohjalta on minua vastaan? Ymmärrätkö… että… että olet luvannut olla minun, ymmärrätkö, että sinun täytyy olla minun… että sinun täytyy olla minulle alamainen. No niin, jos käy välttämättömäksi, minä näytän, kuka olen!…
Mutta hänen voiman- ja vihanpurkauksensa ohella tuntui, kuin olisi Aariassa jotain auennut; hän tarttui itse Carstenin ranteeseen, ja hän kamppaili, niin että hänen vaaleat hiuksensa irtaantuivat ja valuivat aaltoillen hänen kasvoilleen.
— Carsten, hän kuiskasi hänelle, enhän minä tahtonut mennä pois sinulta, Carsten, minä kuljin eksyksiin, Carsten, olen niin iloinen, että olen taas luonasi… minä pyydän sinua, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Ja hän painautui äkkiä vallan kiinni häneen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Silloin heidän välillään tuli hiljaista. Carsten ei puhunut enempiä kovia sanoja, mutta vastasi äkkiä hänen suudelmiinsa niin hehkuvasti, kuin ei koskaan ennen.
Tällävälin iltaan vaipuva aurinko paistoi huoneeseen ja paahtoi heitä molempia, ja Aadan mielessä ei enää liikkunut ruusunpunainen rakkausseikkailu, se oli haihtunut. Sen sijaan ilmaantui päivänvaloon ja auringonpaisteeseen voimakas tunne. Hän nojasi Carsteniin ja tunsi hänen käsivartensa kietovan häntä, ja hän ikävöi äkkiä hänen voimakasta syleilyään.
Hän iloitsi nyt siitä tuntemuksesta, että oli Carstenin oma. Hänessä oli jotain, mikä vivahti puhkeavaan kukkaan. Hänen suunsa paisui täyteläämmäksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, hänen poskensa saivat väriä, ikäänkuin veri olisi ihon alla polttanut. Ja tuo pieni vinkkuraviivainen suoni pisti esiin ohimolla.
Carsten nouti heidän mukaan ottamaansa viiniä, Sjurin vaimo paistoi ison linnun, jonka Sjur oli ampunut, ja keitti padassa teiren, joka oli ollut suolassa juuri niin kauan, että se oli hyvä ja säilytti linnun maun. Ja vähää myöhemmin Aada ja Carsten söivät hauskan illallisen. He istuivat vieretysten ja kilistivät tavan takaa. Syötyään he vielä hetken istuivat yhdessä jutellen, pehmeästi ja kuiskaten.
Vihdoin Carsten nousi, otti Aadan pään käsiensä väliin ja katsoi häneen. Aada hymyili. Sitten he menivät likeisesti toisiinsa kietoutuneina sisälle huoneeseensa.