X.

Célinen mielikuvitus oli ollut täydessä toimessa koko tämä pitkän suven, joka oli kulunut ilman mitään huvitusta, ilman mitään muuta iloa, kuin minkä rakastava sydän voi nauttia, joka paljon antaa eikä mitään takasin vaadi. Ei häntä, tyttöparkaa, milloinkaan oltu liiaksi hemmoiteltu; siitäpä hän olikin tyytyväinen vähään.

Epäilemättä hänen isänsä hellästi häntä rakasti, mutta hän ei sitä suuresti osoittanut, ei töissä eikä paljon sanoissakaan. Hän oli tottunut näkemään tyttärensä viallisena ja apua tarvitsevana, ettei hän niin erittäin siitä lukua pitänyt. Koska Célinen äiti oli kuollut aivan nuorena, niin hän ei koskaan saanut tuta tuota huolellista hellyyttä, jolla kipeää lasta kohdellaan, ja joka sydämellisemmillä ja syvemmillä iloilla korvaa lapsuuden ajan vilkkaat huvitukset. Häntä hoitaessansa rouva Gregoire oli aina enemmän ajatellut omia vaivojansa ja omaa ansiotansa kuin hoidettavansa kipuja ja kärsimyksiä. Ei kukaan ollut häntä surkutellut ja hän oli niin lempeää ja vaatimatonta luontoa, että hän katkeruudetta ja valittamatta tyytyi elämäänsä semmoisena, kuin se hänen viallisuutensa tähden oli.

Vaikka hän oli älykäs, niin hänen näköpiirinsä kuitenkin oli ahdas. Hänen mielikuvituksensa sen sijaan oli vireä, ja hänellä oli tapa vaipua loppumattomiin unelmiin, jotka olivat hänelle muiden huvitusten korvauksena. Pitkinä aikoina olivat metsät ja suuret kukkaisten koristamat niityt, sanalla sanoen koko luonto, jota hän tuskin oli nähnyt ja joka kuitenkin alati pysyi hänen ajatuksissaan, olleet noiden unelmien ainoana esineenä; mutta siitä saakka, kun hän oli oppinut Jacques'ia tuntemaan, oli tuo uneksiminen muuttunut toisen muotoiseksi. Ei sitä kuitenkaan olisi sopinut kutsua rakkauden unelmaksi. Hän oli tottunut pitämään itseänsä vähäarvoisena, ja siitäpä hän ei katsonut itseänsä mahdolliseksi semmoista tunnetta herättämään; mutta lakkaamatta hän ajatteli Jacquesia, vaivaten itseänsä tutkimalla, mitä tämä ei sanoilla selittänyt.

Aivan selvästi hän huomasi, ettei Jacques ollut onnellinen, ja kun hän etsi syytä tähän onnettomuuteen, oli hän tullut ymmärtämään monta seikkaa, jotka olivat hänelle liian oudot, ja joita hän ainoastaan tuon erinomaisesti itsensäkieltäväisen luonteensa ja myötätuntoisuutensa voimalla oli voinut käsittää. Muutamat semmoiset ihmiset, jotka eivät ensinkään ole itsekkäitä, voivat joskus ihmeeksemme elää toisen ihmisen elämää, tuntea hänen sielullansa. Vaikka Jacques oli harvapuheinen ja salamielinen, niin Céline kuitenkin oli keksinyt taudin, joka häntä vaivasi, sen synkän ikävän, joka oli tehnyt hänet miltei tunnottomaksi siitä saakka, kun hän oli kadottanut toivonsa saada jälleen tavata kotinsa kukkaista. Céline oli tullut ymmärtämään, että alituinen ja yksijonoinen työnteko, jonka ikeen tottumus oli tehnyt helpoksi hänelle itselle sekä isällensä, tuntui Jacquesille raskaalta taakalta, jonka painoa ei mikään lieventänyt. Hän arvasi myös, ettei mikään kohta Jacquesin perheoloissa ollut sitä laatua, että se olisi tehnyt hänen kuormansa keveämmäksi; hän tiesi, että hänen veljensä ja sisarensa pikemmin olivat hänelle rasitukseksi, kuin rakkaina vieraina hänen kodissansa. Hän oli perheen isä, mutta häneltä puuttui perheen isän valta, ylpeys ja rakkaus. Velvollisuus ilmaantui hänelle ainoastaan ankarassa muodossansa.

Ehkä Célinekin joskus semmoisina hetkinä, jolloin vähemmässä määrässäkin turhiin toiveisin tarttuva sielu rupeaa mahdottomia toivomaan, ehkä hän silloin kerran tahi kaksi oli sattunut uneksimaan, että hänestä voisi tulla Jacquesille muu kuin paljas ystävä vaan ja että hän voisi luoda hänelle onnen, josta hän saisi iloa ja rohkeutta ammentaa; mutta jos tuommoiset ajatukset olivatkin hänen mieleensä johtuneet, niin hän heti oli ne karkoittanut. Viallinen, vaivainen ja muiden nojalla elävä, mitäpä hänellä olisi antamista?…

Näinä pitkinä kesäiltoina, joina hänen isänsä, raitista ilmaa hengittääksensä, käveli lehto-katuja pitkin, ja rouva Gregoire oven kynnyksellä pakinoitsi, Céline kylliksi ennätti asioita ajatella; hän katseli omaa kuvaansa, joka epäselvänä avatussa akkunassa ilmaantui, ja silloin hän surullisesti hymyili.

Tuon kurjan, kalpean olennon rinnalla esiintyi hänelle Geneviève de Préal; hän oli näkevinänsä hänen huikaisevan valkoisen ihonsa, hänen hymyhuulensa, hänen suuret, mustat loistavat silmänsä. Vähitellen hän rupesi mielessään vertaamaan häntä toiseen Genevièveen, tuohon pieneen kevätkukkaseen, joka pienissä käsissään oli vienyt Jacquesin sydämen. Eivätkö molemmat olleet saman nimisiä ja yhden ikäisiä? Minkä vuoksi se ei voisi olla hän?… Oi, jospa hän voisi olla varma siitä… jos hän taitaisi sanoa Jacquesille: "tässä hän nyt on, tuo kadotettu." Hän kuvaili mielessään sitä iloista loistoa, joka äkkiä valaisisi hänen synkkiä silmiänsä. Ja eikö hän olisi kiitollinen sille, joka toisi hänelle tytön takaisin? Eikö hän silloin lausuisi hänelle sanaa, jota Céline elinaikansa tulisi kätkemään, ikäänkuin jotakin kallista aarretta?… Mutta silloin häntä alkoi väristyttää… hän tunsi vilua läpi luiden ja lihain. Tuo ilo, jota hän mielessään kuvaili, teki hänelle kipeää, hän pelkäsi sitä. Mitä hänellä sitä paitsi olikaan Jacquesille sanottavaa?… Että hän, hänen surumielisyyttänsä ajatellen, oli nähnyt unta, mahdotonta unta, kentiesi Jacques ehkä suuttuisikin häneen, kun hän oli uskaltanut ottaa tuota salaista surua puheeksi, jota hän ei itse ollut ilmaissut ja joka ainoastaan Augustinen ajattelemattoman puheliaisuuden kautta oli tullut hänen tiedokseen. Ja mitä hän muutenkaan varmaan tiesi!… Tokkohan neiti Préal milloinkaan palaisi? Sanotaanpa rikkaiden olevan vaihemielisiä… he eivät taida ymmärtää, miltä pettynyt toivo tuntuu, varsinkin näin yksinäisessä elämässä, jossa vähinkin ilo on suuri tapaus… Puoleen vuoteen hän ei ollut täällä käynyt, ja sen ajan kuluessa hän tietysti ei ollut muistanut viallista, pikku kukkastentekijä-parkaa, jota hän oli syleillyt ikäänkuin sisartaan.

Silloin Céline koki olla ajattelematta, mutta sama mielikuvitus tuli aina takaisin, sekoittaen ne kaksi Genevièveä yhdeksi, ja tämä kuva ihastutti häntä niin suuresti, että hän piti sitä kauniimpien unelmiensa toteutumisena. Mutta samalla se häntä vaivasi, melkein hänen tietämättänsä, sillä tuo armas tyttö ei ymmärtänyt, mikä hänen sydäntänsä kalvoi, koska hän ei hetkeäkään ollut ajatellut mahdolliseksi, että Jacques milloinkaan voisi häntä rakastaa.

Hän tiesi hyvin, että toinen häntä rakasti, mutta sitä hän vaan jonkinlaisella kauhulla ajatteli; tämä hänen herättämänsä rakkaus oli yksi hänen elämänsä murheita. Hän pelkäsi Savignyta, tuota lempeäluontoista, voimakasta ja kärsivällistä miestä, joka ei koskaan omaa itseänsä ajatellut ja joka mielellään olisi vuodattanut verensä, vapahtaaksensa häntä mitään suruja kokemasta. Céline tunsi hyvinkin hänen arvonsa, mutta siltä hän ei enempää hänestä pitänyt. Savignyn seurassa tuntui tuo rakkaus hänelle rasittavalta, vaikka hän ei sanaakaan siitä virkkanut, ja kuta palavampi hän oli, sitä kylmemmäksi Célinen sydän häntä kohtaan jäähtyi.

Kesä oli kokonaan kulunut, eikä mitään ollut Savignysta kuulunut. Lebeau sitä jo ihmetteli, ja eräänä sunnuntaina hän päivällistä syötyänsä alkoi huoliansa haastella.

— Olen aina peloissani, että joku onnettomuus häntä kohtaa, sanoi hän; tuo poika on sitä laatua, että hän käskemättä saattaisi pistää päänsä vaikka tiikerin kitaan.

— Jumala varjelkoon, huusi rouva Gregoire, sitä minä en tahtoisi katsoa… Se saattaisi minut vallan kipeäksi Mitähän tuolla miehellä on tiikerien kanssa tekemistä?

— En minä nyt puhu Jardin de Plantesin tiikereistä, vaan semmoisista, jotka väijyvät ihmisparkoja, elleivät ne pysy alallansa. Mitä on montakin, jotka ovat saaneet paljon kärsiä, kuri eivät ole osanneet hillitä kieltänsä. Jos Savigny vaan jonkun aikaa pysyy poissa, niin minun aina johtuu mieleeni, että hänellä kai on maksuton asunto jossakussa valtion vankilassa… Mutta siitä hän ehkä kuitenkin antaisi meille tiedon…

— Kyllä kai hänellä itselläänkin olisi varoja maksaa huonestansa, sanoi rouva Gregoire. Minä puolestani en suuresti pidä tuosta Savignystanne, sillä kun hän täällä on, niin hän ei minusta sen enempää välitä kuin tuolistakaan, ja kahvikuppinsa hän nielee, ikäänkuin se olisi jotakin lääkettä, eikä edes kiitäkään; mutta siltä minä kyllä voin uskoa, että hän kykenee itseänsä elättämään.

— Kykenee!… huusi Lebeau, hän joka voisi tulla rikkaaksi mieheksi, jos hän vaan huolisi vähäisen omia asioitansakin hoitaa! Mutta Jumala tiesi, muistaako hän edes joka päivä syödäkään. Kaiken työansionsa hän antaa muille. Minä olen nähnyt hänen makaavan lattialla oven edessä, koska hän oli antanut huoneensa eräälle perheelle, jolla ei ollut muuta kotia kuin katu.

— Onhan se kaunista, sanoi Jacques.

— Kaiketi se kaunista on, ja se on minun uskoni, että hän saa palkkansa toisessa elämässä, koska korkein olento on ihmisiä vanhurskaampi; mutta tässä maailmassa eivät hyvät työt aina tuota ihmiselle suosiota ja kiitosta. Jos Savigny noin pitkittää, niin hän vielä joutuu pahaan pulaan… Ei hallitus näetten semmoista kärsi.

— Hallitus!… toisti Jacques hämmästyen, ei hän toki siihen sekaantune?…

— Se on aivan selvää, näetten; ell'ette ole niinkuin kaikki muutkin, niin te olette epäluulon alainen… teitä pidetään silmällä… Jos asian oikein sanoo, niin Savigny on vallankumooja… Hän tahtoisi muodostaa maailman oman mielensä mukaiseksi… Ja hänellä on senkin seitsemän ehdotusta päässään!… Kyllä hänen aivoissaan painoa on, sen takaan. Onpa kummallista ajatella, ettei hän seitsemäntoista vuotiaana vielä osannut lukeakaan, ja että hän itse opettamatta on kaikki oppinut. Minusta tuo mies on oikea ilmiö.

— Olen minäkin kerran nähnyt ilmiön, keskeytti rouva Gregoire, ja vieläpä semmoisen, jota en ikipäivinäni unohda. Se oli markkinakojussa ja, kuulettekos, herra Lebeau, sillä oli kaksi päätä!… Se katsoi minua neljällä silmällä, ja voi kuinka minun rupesi pahaa tekemään!… Älkää tulkokaan minulle ilmiöistä puhumaan! Eihän Savignykään mikään kaunis ole, mutta ainakin hänellä on vaan yksi pää. Jos minun pitäisi nähdä hänet kaksipäisenä ja neljäsilmäisenä, niin minun rupeisi sydäntäni kääntämään. Tiedättehän, herra Lebeau, kuinka arka minun vatsani on. Vähäpätöisinkin asia saattaa sen epäjärjestykseen.

— Ottakaa tippa konjakkia, rouva Gregoire, siitä te toinnutte.

Ja rouvan kielloista huolimatta, Lebeau otti kaapista pullon ja kaatoi siitä lasiin, jonka rouva suuttuneen näköisenä arvokkaasti lykkäsi pois, mutta jonka hän kuitenkin hetken kuluttua oli pohjaan ryypännyt.

— Enhän minä sitä lajia ilmiötä tarkoittanut, alkoi Lebeau jälleen, kun rouva Gregoiren vatsa oli saanut vahvistuksensa.

Kuullessaan uudestaan tuon sanan, peitti rouva silmiään kädellänsä, ikäänkuin jotakuta hirvittävää kuvaa karkoittaaksensa.

— Savigny on ilmiö sielun eikä ruumiin puolesta. Jos teidän näkemällänne ilmiöllä oli kaksi päätä, niin hänellä sen sijaan varmaankin on kahdet aivut.

— No, herranen aika! Sehän on vielä hullumpaa, huusi tämä hentohermoinen nainen, luoden silmäyksen kaappia kohti.

Ihailunsa vallassa kun oli, Lebeau ei tuota katsetta huomannut, hän jatkoi puhettaan ja kävi yhä kiihkeämmäksi, kuta kauemmin hän puhui.

— Hän on eriskummainen ihminen. Päästäksensä tarkoituksensa perille, hän antaisi vaikka hakata meidät kaikki palasiksi; mutta hän seisahtuisi matkallansa, ottamaan ylös pesästään pudonnutta linnunpoikaista.

— Mitä hän siis tahtoo? kysyi Jacques.

— Tähän aikaan ei siitä uskalla kovin ääneensä puhua; mutta olemmehan tässä ihan ystäviä vaan. Hän tahtoo yhteiskunnallista vallankumousta.

— Vai niin, vastasi Jacques välinpitämättömästi.

— Minä puolestani en ainakaan siihen sekaannu. Olen liiaksikin nähnyt noita vallankumouksia, jotka eivät milloinkaan ole meikäläisille tuottaneet muuta kuin viheliäisyyttä. Mitä te, nuori ystäväni, siitä tuumaatte?

— Minä en rakasta valtiollisia asioita, vastasi Jacques.

— Siinä teette oikein. Minäkin olen ihan samanlainen. Olen tyytyväinen kun minulla on vaan kirjani, nojatuolini ja piippuni… pikku Célinestäni puhumattani, joka aina pysyy paikallansa eikä pane mitään mullistuksia toimeen.

Ei Jacquesin alakuloinen ja surumielinen katsanto koskaan ennen ollut Célineä niin suuresti hämmästyttänyt kuin nyt. Jos hän olisi saanut tilaisuutta, niin hän olisi epäluulonsa hänelle ilmoittanut; mutta he eivät milloinkaan olleet kahden kesken. Tänä päivänä Jacques meni aikaisin pois, eikä hän ollut monta sanaa virkkanut.

Eräänä sunnuntaina, kun Céline jälkeen puolenpäivän oli yksinänsä, astui Geneviève sisään. Céline luuli näkevänsä näyn, niin paljon kauniimpi hän oli tuota hänen muistoonsa kätkettyä kuvaa.

— Kuinka laiha ja kalpea te olette!… sanoi Geneviève, käyden hänen viereensä istumaan. Oletteko sairastunut?

— Ja kun Céline kielsi, hän jatkoi:

— Mutta te olette viettänyt kesäänne tässä vähäisessä, raitista ilmaa puuttuvassa huoneessanne…

— Onhan täällä raitista ilmaa kyllä… Näettekös, vastapäätä tätä huonetta ei ole yhtään rakennuksia.

— Minä vihaan itseäni, kun ajattelen, että olen viettänyt koko tämän ajan maalla, hengittäen keuhkoihini metsien raitista ilmaa. Ettekö tekin minua vihaa?

Céline, joka luuli hänen pilaa puhuvan, ei vastannut. Hän nauroi… hän tunsi itsensä muka niin onnelliseksi!

Geneviève jatkoi:

— Oletteko minua ajatellut?

— Joka päivä ja melkein kaiket päivät… ainakin kun olen yksinäni ollut.

— Tuo on liikaa, sanoi Geneviève, nauraen vuoroansa. Mutta olen minäkin teitä muistanut. Olisin kirjoittanut ja teille kukkasia lähettänyt; mutta, minä olin unhottanut tämän talon numeron. Minä tunnen niin hyvin tämän paikan, että osaisin tänne vaikka silmät ummessa, mutta kirjeen on peräti toista.

— Metsässä oli kai hyvin kaunista? kysyi Céline hiljaa ja sulki puoleksi silmiään, ikäänkuin pidättääksensä sitä kuvaa, jonka tuo ainoa sana oli loihtinut hänen sieluunsa.

— Olihan siellä kaunista, vielä kauniimpaa kuin edellisinä vuosina; mutta en minä ollut yhtä onnellinen siellä.

— Miksi ette?

— Pienenä tyttönä ei ajattele mitään. Nyt en enää ole pieni tyttö, ja minun mieleeni johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka minua vaivasivat.

Hänen puhuessaan aukeni ovi, ja Savigny, pettyneenä toivossaan, kun ei tavannut Célineä yksinänsä, seisahtui kynnykselle. Hän oli kohdannut Lebeaun, joka oli sanonut, ettei kukaan, paitsi Célineä, ollut kotona.

Se teki asian vielä pahemmaksi, että hän tapasi Célinen tuommoisessa seurassa.

Hänet tunteissansa Céline kävi kalpeaksi ja tervehti häntä kainosti.

Mitään sanomatta Savigny kävi istumaan niin kauas tytöstä, kuin huoneen ahtaus salli. Geneviève huomasi aivan hyvin, ettei hänen täällä olonsa ollut äskentulleelle mieleen ja alkoi nousta, mutta rukoilevaisella katseella pyysi Céline häntä jäämään. Sitä paitsi hän ei tietänyt missä tapaisi Felicien, jonka vasta määrä-tunnilla piti tulla ovelle häntä odottamaan. Rouva de Préal oli hyväksynyt tuon aatteen, että Geneviève silloin tällöin kävisi nuorta kukkaisten-tekijää tervehtimässä, armeliaisuutta muka harjoittaakseen.

Hän piti semmoista tapaa tyttärellensä soveliaana, se, näet, oli yksi kohta siinä kasvatusjärjestelmässä, jota hän oli ottanut noudattaaksensa, vaikka Geneviève tässä suhteessa oli hiukan perinpohjaisempi, kuin hänen ijällensä olisi sopinut.

Maalla ollessaan Geneviève kävi joskus talonpoikaisasunnoissa, jossa häntä kohdeltiin kuin linnan vallasneitiä ainakin. Täällä oli peräti toista: tämä siniseen liiviin puettu mies, suurine saappaineen oli mitään käskyä odottamatta käynyt häntä vastapäätä istumaan, ja katseli häntä kuin vihollistaan.

Hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa tunne häntä painanut; se hänen mieltänsä hämmensi. Mutta tarkoin harkiten olikin miehellä epäilemättä suurempi oikeus täällä olemaan, kuin Genevièvellä itsellään.

— Oletteko isää nähnyt? kysyi Céline.

— Olen, hän tuli vastaani ja sanoi, että te olisitte yksinänne kotona.

Ehdottomasti Geneviève taas liikahti, mutta

Céline kuiskasi:

— Jääkää vaan!

— Olette ollut kauan poissa tällä kertaa, hän jälleen alkoi.

— Minulla on tuolla pohjoisessa päin ollut paljon työtä.

— Sanottiin, ettei siellä olekaan työtä, huusi Geneviève, jolle tämä sanoma oli suuresti mieleen.

— Työtä voipi olla monenlaista, Savigny jäykästi vastasi. Rahan ansiota ei siellä ole enempää kuin muuallakaan.

— Sittehän he ovat kovin onnettomia?… sanoi Geneviève, joka oli liian liikutettu, muistaakseen hämmästyä.

— He kuolevat nälkään, vastasi Savigny yhtä jäykästi kuin ennenkin. En tiedä, sanotaanko sitä onnettomuudeksi.

Ihan kalpeana Céline löi käsiänsä yhteen. Geneviève mumisi: Voi, hyvä Jumala!… Tämä oli huuto hänen sydämensä pohjasta, se oli syvä ja haikea sääliväisyyden huuto; mutta Savigny näki hänessä vaan hienon neidin, jonka komeus oli pilkkaa tuolle viheliäisyydelle, hänestä tyttö ei ollut muuta kuin kiusallinen vieras, joka esti häntä kahden kesken Célinen kanssa olemasta.

Hän vaipui taas äänettömyyteensä, joka jo rupesi käymään tytöille vaivaksi, kun samassa portailta rupesi kuulumaan Lebeaun raskaita askeleita.

Hän astui sisään ja oli mielissään, kun vielä tapasi Savignyn siellä, mutta nähdessään Genevièven, jäivät hänen tulotervehdyksensä sikseensä.

— Isä, se on neiti Préal, sopersi Céline. Tämä nimi ei tehnyt häntä sen viisaammaksi. Hän oli unohtanut, että Geneviève jo ennenkin oli täällä käynyt, vaikka Céline silloin oli sitä hänelle kertonut, ilmoittamatta kuitenkaan niitä erityiskohtia, joista tämä käynti oli saanut arvonsa.

Tervehtien Genevièveä jotensakin kömpelösti, hän itsekseen mietti, oliko tämä vieras kentiesi joku kauppatuttu, mutta eihän sunnuntaisin mitään osteta… ja sitäpaitsi ei suinkaan tavallinen ostaja olisi istunut hänen tyttärensä kanssa noin vierekkäin kuin hyvä ystävä.

Onneksi Lebeau ei ollut sitä lajia miehiä, jotka helposti tyhmistyvät,
hän rupesi kysymyksillään antamaan Savignylle yltäkyllin vastaamista.
Mistä hän tuli? Minkä vuoksi hän niin kauan oli ollut poissa Parisista?
Mitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli nähnyt?

Savigny vastasi lyhyesti ja hajamielisesti, katsoen vaan Célineä, joka herkeämättä loi silmänsä poispäin.

— No hyvä ystävä, sanokaa nyt mitä on tapahtunut tänä puolena vuotena, jona teitä ei ole näkynyt.

— Ei minulla ole muuta kerrottavaa, kuin mitä jo tiedätte.

— Tuolla maaseudulla ei liene kovin hauskaa, alkoi Lebeau jälleen, antamatta itseänsä hämmentää. Teillä ei näy olevan juuri ylen paljon lihaa luillanne, poikaparka. Näyttääpä siltä, että puoleen vuoteen olette syönyt enemmän kuivaa leipää kuin voita. Huononko ruoan tähden te noin olette laihtunut?

Savigny vaan hymyili. Hänen päähän painuneissa silmissänsä hehkui synkkä leimu, joka tarpeeksi selitti syyn hänen laihuuteensa.

— Älkää minua murehtiko, hän vastasi; e ole syytä sitä surkutella, jonka ei tarvitse, niinkuin kaleeriorjan, vetää perässänsä jalkaan taottua kanunankuulaa. Sitä paitsi pohjoisessakin voipi elää kyllä hyvin; sen saatatte huomata seuraavasta pienestä jutusta, joka ehkä huvittaa näitä nuoria neitosia.

Näin puhuen hän katsoi Genevièveä; hänen äänessään kuului pidätettyä ivaa, ja suunsa hymyili katkerasti.

— Suuren joutoajan edellä, minä jonkun aikaa tein työtä eräässä tehtaassa, jonka omistajan sanottiin kymmenessä vuodessa voittaneen useampia miljoonia. Ainoastaan harvoin saatiin häntä nähdä, ja silloinkin vaan, kun joku etevä vieras tuli tehdasta katsomaan. Asetus kielsi jokaista työntekijää, oli hän sitten mies, vaimo tahi lapsi, menemästä ulos tehtaasta päivällistä syömään. Sentähden jokainen taskussaan taikka pussissa toi evästä muassaan, jota sitten syötiin joukottain pihalla, muurin varjossa taikka jossakussa vajassa Syömistä varten meillä oli puolen tunnin lepoaika, jona saatiin vapaasti haastella. Tapahtui useinkin, että vieraat sattuivat juuri silloin tulemaan, ja jos ne olivat ylhäisiä, niin patruna itse tuli heille tehdasta näyttämään.

— Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja samettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti. He seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me söimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi jotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse saaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja tapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä äänensä kuului vielä etäämmälle.

— Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?

— Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän kohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.

Viimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:

— Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!…

Nämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi meitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen pääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta sekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa vieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta tällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo, joka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina kapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja antoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi, sillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä vastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät lihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.

Céline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi oikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin rivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas:

— Se onkin yhtä kaikki… ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö, mitä leski teki?… Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen apurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: "Teidän täytyy yksinänne kolmea lasta elättää… eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa," niin hän vastasi: "Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en ota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin onhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta."

— Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.

— Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat pitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.

Ja nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti lisäsi:

— Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut paremmaksi… Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin teette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.

— Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.

Geneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi häneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon komean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut. Ja kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi, niin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.

Célinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä, ja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli pahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa luontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi mieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua. Hänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi ja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut häneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin lempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.

Savigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään väliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen nuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.

— "Ei koskaan saa vihata", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että väkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?… Mutta ei tyttö hänestä mitään tietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.

Savigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.

— Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä murehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä silmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni, rouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä rakastamme.

Savigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.

Kun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin, koska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.

— Ei suinkaan! ei nyt vielä!… huusi Céline, joka jälleen tointui.

Ja aivan hiljaa hän lisäsi:

— Minkätähden hän tuli?…

— En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi ajoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste tulen käymään.

Kadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa, eikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.