Geneviève

by Mme. E. de Pressensé

IV.

Suviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla, toisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa ilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja innostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle, runsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä nainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen silmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi ihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti kuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin sitä hetkeä, jona kukka puhkee.

Rouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa uhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa. Hän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen puhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt velvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.

Suveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja hänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia, kuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen ja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli kukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan pääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen unelmiansa häirinnyt.

Noina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut tilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään. Ihaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen viehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän maailman onnesta.

Jacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta kesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli työnsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan ja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut ympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä, ja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi kaiken muun suhteen.

Tuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle äidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen käytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi alttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon kärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan itseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta tuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään onnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.

Heti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset. Ne olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi. Useammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat aina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva de Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat Jumalalle varsin otolliset.

Vierasten joukossa ei ollut ollenkaan iloisesti hymyilevää nuorisoa; Genevièven verevät kasvot yksinänsä olivat tätä vakaista seuraa elähyttämässä.

Istuen hiukan erillänsä, hänen sopi kuulla, mitä muutamat lähellä olevat herrat haastelivat. Oli puhe teollisuus-pulasta, joka oli erinomaisen peloittavaksi kasvanut, sekä työtätekevän säädyn hädästä ja yhä uhkaavammasta tulevaisuudesta. Yksi heistä kertoi muutamia surkeita kohtia eräästä isosta kaupungista, jossa pula kauhistavalla tavalla oli paisunut. Geneviève kuunteli ahdistetuin sydämin. Ei hän koskaan ollut semmoista kuullut. Kuinka? tuhansittain ihmisiä, miehiä naisia ja lapsia, näkivät hänen isänmaassansa nälkää, ihan lähellä häntä, ja se tapahtui työn puutteesta!… Oliko tuo mahdollista? Oliko siinä perää? Kyllä hän oli tietänyt, että köyhyyttä on olemassa, ja joskus hän itsekin oli sattunut sitä näkemään; mutta tuo keskustelu ja kaikki sen himmeät yksityiskohdat sekä kauheat tilastolliset ilmoitukset olivat kuitenkin hänelle jotain uutta ja hämmästyttävää.

Ruokasalin ovet olivat avatut selälleen, ja hiukan kursailtua ja arveltua lähdettiin parittain liikkeelle ja jokainen kävi istumaan ympäri kirkkaasti valaistua pöytää, jolla välkkyi kristalli- ja hopea-astioita. Mutta Geneviève näki yhä vaan edessään tuon kauhean näyn.

Oltiin hetken aikaa ääneti.

Apotti Thomas, joka istui emännän oikealla puolella, ja joka oli seurakunnan pappi, luki siunauksen.

Silloin kuului ääni, joka puhui:

— Kuinka kiitollisia meidän tulee olla Jumalalle, kun saamme olla koossa näin runsaan pöydän ympärillä, sillä välin kun niin suuri joukko veljiämme kuolee nälkään!

Rouva de Préal kääntyi hymyillen vasempaan ruoka-kumppaniinsa, joka oli lausunut nuo evankeliset sanat. Tämä oli keski-ikäinen mies, jonka puhetapa oli vilkasta ja jonka kasvot eriskummaisella tavalla osoittivat yht'aikaa sekä älyä että tyhmyyttä.

— Niin oikein, vastasi rouva, meidän tulee olla kiitolliset. Tuntuu niin suloiselta olla ystäviensä parissa!

— Ainahan me olemme kiitolliset armaalle emännällemme, joka on koonnut meidät ympärillensä, näin suurta vieraanvaraisuutta meille osoittaakseen.

Kuullessaan noita puheita, jotka katkaisivat äänettömyyden, Geneviève katsoi hämmästyneenä ympärillensä. Useimmissa noita kasvoja kuvautui tuommoinen tyven tyytyväisyys, jonka toivehikas odotus ja hyvistä hajuista tuoksuva ilma vaikuttaa. Geneviève oli saanut sijansa paksun, uneliaan rouvan, jonka koko huomio oli kääntyneenä syötäviin, ja uuden apulaisen, apotti Hardouin'in, välille, saman miehen, jonka saarna oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen. Viimeksimainittu vieruskumppani ei suinkaan ollut rouva de Préalin mieleen, mutta koska yksi kutsutuista viimeisellä hetkellä oli jäänyt pois, niin hän ei saanut asiaa estetyksi: kuitenkin hänen mielensä vähitellen rauhoittui, kuu näki, että nuori pappi yhä oli ääneti. Päivällistä oli jo hyvän aikaa kestänyt, eikä Geneviève vielä ollut hänen ääntänsä kuullut.

Oli puhuttu hiukan valtiollisista asioista ja hiukan uskonnollisista seikoista, mutta sitte ruvettiin juttusia laskemaan.

Rouva de Préalin vasemmanpuoleinen pöytäkumppani suoritti sen toimen milt'ei yksinänsä. Hän kertoi matkustaneensa joutoaikanansa syrjäisessä osassa valtakuntaa, jossa vielä kyytivaunuilla ajettiin. Niissä hän tuntikausia oli matkustanut erään puheliaan työmiehen seurassa, joka oli Parisissa oleskellut ja luuli siellä saavuttaneensa kaiken maailman viisauden. He olivat joutuneet toistensa kanssa puheisin ja tulleet keskustelemaan yhteiskunnallisista epäkohdista.

Ettepä uskoisi minkälaisia mahdottomia väitteitä hän toi esiin. Oikein hämmästyy, nähdessään, kuinka mielettömiä mielipiteitä on juurtunut semmoisten taitamattomain miesparkojen mieleen, jotka kuitenkin luulevat kaikki tietävänsä. En minä huolikaan noita loruja teille luetella; ne ovat sitäpaitsi kyllin tunnettuja. Epäilemättä tuo mies oli älykäs, mutta hänen älynsä oli kääntynyt väärään suuntaan. Minä koetin hänen käsitystänsä hiukan oikaista.

— Epäilemättä te olette vapautta harrastava? hän kohteliaasti, minua kuunneltuansa, kysyi.

— Vapautta minä harrastan, ja olen myös ylpeä siitä.

— Niinmuodoin olette työväenluokan pahimpia vihollisia.

— Kuinka?… Mitä mielettömyyttä nyt puhutte? sanoin. Minä rakastan työmiehiä ja tunnen heidät myös. Paitsi joitakuita poikkeuksia, heillä ylipäätään on kylliksi ymmärrystä, ollakseen teidän mielettömiin tuumiinne suostumatta.

— Te luulette heitä tuntevanne, mutta saatte olla varmana siitä, että heitä on mahdoton tuntea, ellei ole heidän elämäänsä elänyt. He tietävät, ett'ette te voi heitä ymmärtää; eivätkä he teidän kuullen sydäntänsä ilmaise, ja silloin te pidätte heidän äänettömyyttänsä suostumuksena.

— Minä soisin vapautta kaikille, ystäväni; mitä enempää minulta vaaditte?

— Vapaus on kaunis sana, hän vastasi, mutta se ei olekaan muuta kuin sana vaan. Te voitte sanoa vangille: "Sinä olet vapaa, vankihuoneen ovi on avattu", mutta kuitenkaan hän ei voi päästä ulos, koska kahleet häntä pidättävät. Meikäläisille on työnteko kahleena, joka pienestä pitäen kokonansa pitää meidät vangittuina; alituinen työ ilman lepoa, ilman sääliä, ilman kiitosta, työ joka väsyttää, heikontaa ja vieläpä murtaa meidät; meidän kahleemme ovat nälkä, tauti ja ennen kaikkia tietämättömyys… Kaiken maailman tuulahdukset voisivat ympärillämme puhaltaa… vaan meillä ei ole keuhkoja niitä hengittää. Jos teidän laki-sääntönne olisivat täydellisiä, niin meiltä puuttuisi kuitenkin voimaa käyttää niitä hyväksemme. Te saatatte jokaisessa lakikirjassanne julistaa tasa-arvoisuutta, mutta kuitenkin on teidän ympärillänne kokonainen paarias-luokka.

— Hän oli kauno-puheinen, tuo mies, sen vakuutan.

— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte? minä kysyin.

Hän vastasi: oikeutta.

— Vaan kuulkaapas, ystäväni, minä sanoin. Se joka teidän silmissänne näyttää oikeudelta, ei minun silmissäni siltä näytä.

— Kyllä minä sen uskon, sanoi hän, katsoessaan minua pilkallisesti.

En kuitenkaan suuttunut, vaan pidin hänelle pienen valtio-tieteellisen esitelmän, jota hän keskeyttämättä kuunteli.

— Samalla tavalla kuin Jumala on luonut ihmiset erinkaltaisiksi voiman, kauneuden ja älyn puolesta, on hän myöskin säätänyt yhteiskunnallisia erilaisuuksia, minä hänelle selitin. Kuitenkin on suutari, joka tekee työnsä kelvollisesti, Jumalan silmissä yhtä suuriarvoinen kuin provessori tai valtiomies. Jumala määrää jokaiselle hänen asemansa tässä avarassa maailmassa; toisia hän on luonut käsityötä, toisia sieluntyötä varten. Minä pidän esitelmiä, taikka teen kirjoja… te teette kenkiä tai nauloja… se on yhtäkaikki, jos me vaan kumpikin koemme parastamme tehdä. Meidän ei tule kysyä työn paremmuutta, vaan sen kelvollisuutta ja sitä henkeä, joka on siihen kehoittanut.

Minä sanoin hänelle, että varallisuuden eroituksella, joka tulee kaikenmoisten työ-tuotteiden erinkaltaisuudesta, on oikeutensa. Muurareilla tahi suutareilla ei ole yhtä suurta edesvastausta kuin rahakauppiaalla tahi teollisuuden harjoittajalla. Ja jos rupeamme lukumiehistä puhumaan, niin eikö sielun väsymystä ja aivojen kuluttamista miksikään lueta, vaikka ne kalvavat elämänlankaa paljoa enemmän kuin ruumiillista työtä seuraava väsymys, joka päinvastoin on terveellinen? — Uskokaa pois, hyvä ystävä, eroitus ihmisten välillä ei ole niin suuri, kuin te luulette, ja jos perin pohjin tuntisitte noiden ihmisten elämää, jotka teidän silmiinne näkyvät niin kadehdittavilta, niin ehkä ihmeeksenne huomaisitte, että parempi onni on tullut teidän osaksenne.

— Kuinka ihmeen kaunista!… keskeytti häntä rouva de Préal innokkaasti. Minä soisin, että tämä puhe painettaisiin ja että sitä jaettaisiin luettavaksi satoja tuhansia kappaleita. Epäilemättä miesparalla ei ollut teille mitään vastattavaa.

— Hänen kaltaisilta ihmisiltä harvoin vastausta puuttuu. Hän katsoi minua pilkallisesti ja sanoi:

— En rupea mieskohtaisuuksiin, koska en teitä tunnekaan, hyvä herra; mutta entä jos sattumuksesta olisi niin tapahtunut, että minä, ehkä määrätty suutariksi, kuitenkin olisin teitä kelvollisempi esittelijä eli kirjailija, taikka vieläpä olisin mahdollinen valtakuntaa hallitsemaan, niin mikä siitä seuraisi?

— Meidän aikanamme, vastasin minä, voivat kaikki kykenevät miehet päästä virkoihin.

Minä luettelin hänelle muutamia esimerkkejä halvoissa kodeissa syntyneistä miehistä, jotka älynsä, lujan tahtonsa taikka ymmärryksensä kautta ovat nousseet korkeaan arvoon.

— Niin, kyllä kai ne ovat tunnetuita, nuo kymmenet, ehkäpä sadatkin onnelliset; mutta kuka on lukenut niitä monia tuhansia, jotka taisteluissa ovat saaneet surmansa, joita kivi, jota he yrittivät nostaa, on murskaksi musertanut; kuka heidän nimensä tietää?

Ja täyttä päätä hän rupesi järjettömyyksiä puhumaan.

— En huoli kertoa kaikkia tyhmyyksiä, joita hän puhui; loppulause tuosta sekasotkusta oli se, ettei muka vapaus itsestään mikään ole, että osittaiset parannukset ovat vahingolliset, koska ne myöhästyttävät yhteiskunnallista uudistusta, joka yksin voi toimeenpanna oikeuden aikakauden. Tuostapa näette, mitä se hyödyttää, kun kokee harhaantuneita ihmis-raukkoja järjilleen saattaa. Varmaa on, etten minä paheksunut, kun matkatoverini vaunuista lähti.

— Se on hirvittävää… sanoi rouva de Préal. Jumala auttakoon, mihin joudummekaan?

— Kuitenkin luulen kelpo ihmisiäkin vielä kansassa löytyvän, jotka eivät salli tuommoisen vaarallisen opin itseänsä viehättää, sanoi lepyttäen abbé Thomas.

— Kansa on perinpohjin turmeltunut.

Se oli herra Bousquetin syvä ääni, joka näin puhui. Nyt oltiin hetken aikaa ääneti.

— Ja kuitenkaan ei koskaan ole tehty niin paljon heidän hyväksensä kuin nykyaikana, kertoja jälleen alkoi.

— Siinäpä juuri onnettomuus. Kouluillanne, esitelmillänne, kansakirjastoillanne ja kaikella tuolla puolinaisella tietojen sekasorrolla te kokonaan tyrmistytätte alhaisten säätyluokkien aivot… Ennen muinoin, kun rahvas ei osannut lukea eikä kirjoittaa, se oli tyytyväinen osaansa.

— Minä en mene niin pitkälle, sanoi abbé Thomas. Kansallissivistys on oivallinen asia, mutta epäilemättä on rajojen yli astuttu. Sivistystä tulisi taidolla alhaisten kansaluokkien tarpeisin sovittaa. Tiedon alalla ahmustelevaa sielua voisi verrata vaistoa puuttuvaan eläimeen, joka olisi yrttitarhaan laskettu, missä sekaisin kasvaisi ravinnollisia ja myrkyllisiä kasveja. Rahvas on ikäänkuin lapsi, ja sitä pitää semmoisena kohdella.

— Kenen tulisi heitä johtaa? kysyi lempeä, täyteläinen ja heleä ääni. Meidänkö, jotka olemme heille itsekkäisen ja halpamaisen kunnianpyynnön, lemmettömien tunteitten ja paatuneitten omientuntojen esimerkkinä? Mimmoisia ne ovat, nuo niin kutsutut ylhäiset säätyluokat, että heillä olisi oikeus sanoa alhaiselle kansalle: "Tässä on teidän osanne totuudesta ja valosta, tuossa se, joka teille sopii?… Keitä me olemme, että menisimme tuomitsemaan tuota kansaa, jota emme tunne emmekä pyydä tuntea?"

Abbé Hardouin vaikeni yht'äkkiä, ikäänkuin hän olisi tullut puhuneeksi vastoin tahtoansa ja äkkipäätä olisi saanut itsensä hillityksi.

— Minä luulen, sanoi herra Bousquet, luoden häneen tyytymättömän katseen — hän piti, näetsen, velvollisuutenansa vastata siitä, mitä puhuttiin tässä pöydässä, jossa hän puoleksi isännän virkaa toimitti, — minä luulen parhaaksi jättää tuo vaarallinen puheenaine siksensä, koska emme kuitenkaan voi toistamme ymmärtää. Kaikki me tässä kansan ystäviä olemme ja koemme, jokainen ymmärryksensä mukaan, työskennellä sen hyväksi. Minä puolestani luulen olevani oikeassa, eivätkä nuo yhteiskunnalliset parjaukset millään muotoa voi hämmentää minun mielipiteitäni.

Abbé Thomas oli kumartunut rouva de Préal'in puoleen ja kuiskasi hänelle:

— Meidän tulee karttaa semmoista keskustelua, joka voisi häiritä seurusteluamme; täällä on ylen erilaatuisia ihmisiä koossa. Tämä pappiparka on puoleksi sosialisti. Hän on innokas ja hyväntapainen, mutta häneltä puuttuu tykkänään kohtuutta ja taitavuutta. Haaveksija kun on, hän pian voisi tulla vaaralliseksi.

— Oikein todellako? sanoi rouva de Préal hiljaa ja niin suurella kauhistuksella, kuin häntä olisi syytetty siitä, että oli pahantekijän pöytäänsä pyytänyt. Olenpa harmissani, että satuin häntä kutsumaan.

— Ei, ei, älkäät sitä katuko. Noita eksyväisiä henkiä ei saa heidän omiin valtoihinsa heittää, ja kukapa voisi voimallisemmasti heihin vaikuttaa kuin etevä, hurskas ja hyvillä mielipiteillä varustettu nainen?

Hän oli todellakin rakastettava mies, tuo abbé Thomas. Hän jatkoi:

— Oli suuri erhetys, että hän kutsuttiin Parisin, jossa paremmin kuin missään muualla tarvitsisimme sekä intoa että ymmärrystä. Meillä on tukala aika edessämme. Meidän rakas kirkkomme, tuo aaltoisalla merellä kiikkuva, jalo haaksi, tarvitsee koko viisauttamme ja uskollisuuttamme.

Hyvin ylpeänä, kun häntä muka kirkon valkeutena pidettiin, rouva de
Préal liikutettuna vastasi:

— Minä en pelkää, niin kauan kuin semmoiset miehet, joita minulla nyt on onni nähdä ympärilläni, pitävät perää.

— Me olemme vaan heikkoja, harhailevaisia ihmisiä, mutta ainakin me olemme lujasti päättäneet pitää kirkon lippua korkealla, maksoi se meille mitä tahansa.

Sillä välin kuin he matalalla äänellä näitä sievistelyitään ja jaloja tunteitaan vaihtelivat, oli abbé Hardouin jälleen vaipunut äänettömyyteensä. Kentiesi painoi häntä herra Bousquetin tyytymättömyys, kun hän hampaittensa välistä mutisi:

— Minun tekisi mieli panna kapula kaikkein suuhun, jotka järjettömyyksiä puhuvat.

Abbé Thomas, joka oli erinomaisien naishyveiden ihailija, semminkin sellaisten, jotka olivat samettiin ja silkkiin vaatetetut, johti puheenjuoksun vähemmän vaaralliseen suuntaan, ja rupesi liikutusta herättävällä tavalla kertomaan ylhäisten naisten armeliaisuudesta, joidenka oli tapana käydä vankiloissa ja sairashuoneissa.

— Eilenkin, vaikka ilma oli niin hirveän rankka, kuin itsekin tiedätte, näin kreivinna B——n vaunut Charite-sairashuoneen oven edessä ja tapasin hänet yhdessä saleista. Hän kävi yhdeltä vuoteelta toiselle, kumartuen sairaitten puoleen ja puhuen heille lempeästi ikäänkuin vanha tuttava ja kajoten heihin hienolla, hansikoidulla kädellään… Minä en saattanut olla hänelle sanomatta: "Armollinen rouva, kansan tarussa puhutaan, että enkelit joskus ihmisen hahmossa ovat tulleet onnettomia lohduttamaan. Nyt vasta tiedän, etteivät nuo tarut ole valhetta puhuneet."

— Se oli kaunista, mutta tämä herttainen kreivitär ansaitsi aivan hyvin tuon ylistyksen. Minä tiedän, että hän samana iltana viehättävällä puvullaan ja verrattoman kauniilla laulullansa ihastutti erästä taiteellista seuraa. Hän on sangen etevä nainen.

— Tunnen minäkin semmoisia, jotka hänelle vertoja vetävät, ja vieläpä armeliaisuudessa ovat häntä etevämmät, kuiskasi tuo sievä abbé Thomas, kuitenkin niin ääneensä, että kaikki sen kuulivat.

Rouva de Préal punastui.

— Onhan suloista, kuin hiukan voi huojentaa jonkun ihmisen surkeutta ja lohduttaa niitä, jotka kärsivät. Kuinka saattaisi itseltään semmoista iloa kieltää?

— Ja sitte voi myös paremmin tyytyä kohtaloonsa, kun on viheliäisyyttäkin nähnyt, sanoi hiukan tuima ääni.

Nämä sanat kuuluivat toisesta päästä pöytää, Genevièven vieruskumppanista, tuosta paksusta, rouvasta, joka tähän saakka vaan oli huomionsa kääntänyt lautaseensa ja jonka nyt teki mieli ottaa osaa keskusteluun.

Rouva de Préal keskeytti äänettömyyden, joka oli tätä muistutusta seurannut, sanoen:

— Se on totta, vastakohta opettaa meitä etuuksiamme huomaamaan.

Nuori pappi teki liikunnon, ikäänkuin puhuaksensa, mutta ei avannutkaan suutansa. Geneviève katsoi häntä, ja heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Tuokiossa hän ymmärsi, että tämä nuori tyttö, jota hän tuskin oli tullut huomanneeksikaan, oli noita hullutuksia kuullessaan kiivastunut, samoin kuin hänkin, ja hänellä näkyi myös olevan peräti toisenlainen käsitys armeliaisuudesta kuin noilla toisilla.

Hänen olisi tehnyt mieli ruveta tämän kanssa haastelemaan, mutta ei tietänyt, kuinka alottaa, koska hänen ei olisi haluttanut puhua jokapäiväisistä asioista.

Samassa Geneviève alkoi:

— Minä tiedän, ett'ette te noin ajattele, sanoi hän, luoden nuoreen pappiin suuret, myötätunteisuudesta loistavat silmänsä.

— Kuinka te sen tiedätte?… kysyi kummaksuen abbé Hardouin, jota tuo luottamusta osoittava katse sydämen pohjaa myöten lämmitti.

— Minä tiedän sen, koska olen kuullut teidän armeliaisuudesta saarnaavan. En koskaan sitä unhohda.

— Tuo sydämellinen puhe tuntui suloiselta tälle miehelle, joka hetkeä ennen tunsi itsensä yksinäiseksi nurjamielisten ihmisten kesken, aavistamatta, että nuori sydän lähellä häntä sykki samaan tapaan kuin hänen oma sydämensä… Nuori sydän ja nuoret kasvot. Hän katsoi tyttöä, ja hänen silmiinsä tämä vielä näytti lapselta. Oliko mahdollista, että tämä lapsi todellakin oli voinut häntä ymmärtää? Mitähän tuo tuommoinen elämästä tiesi?

— Kentiesi en kaikkea ymmärtänyt, sanoi Geneviève, ikäänkuin hän olisi arvannut, mitä toinen ajatteli. Minä en koskaan ennen ollut semmoista kuullut, ja kuitenkaan ei mikään teidän puheessanne ollut minulle uutta. Siitä päivästä saakka olen ollut onneton, joka kerta kun noita asioita olen ajatellut.

— Onnetoin… ja minkätähden?

— Minusta näkyy, että meidän pitäisi oleman peräti toisenlaisia, jos olisimme totisia kristityitä.

— Te olette oikein minua ymmärtänyt, sanoi abbé Hardouin.

Rouva de Préal, joka huomasi, että Geneviève ja hänen vaarallinen pöytäkumppaninsa olivat ruvenneet haastelemaan, antoi merkin nousta pöydästä.

Moni vieraista siemasi hätä hätää lasinsa tyhjäksi, ja useamman mielestä emännällä oli ylen kiire.

Herra Bosquet rypisti kulmiansa, mutta leppyi pian, kun kuuli syyn tähän äkkinäiseen menettelyyn.

— Se taisi kai olla parasta, hän sanoi, vaikka tuo mies-parka kalpeine kasvoineen ei näytä ylen vaaralliselta nuorelle tytölle. Pikemminpä luulisi hänen pelkoa herättävän.

— Geneviève ei olekaan niinkuin muut tytöt. Hänellä on eriskummainen luonto.

— Niinpä näkyy. Täytyy viipymättä istuttaa hiukan järkevyyttä tämän pikku hupsun aivoihin.

Herra Bousquet näkyi katsovan tuota pientä toimitusta aivan helpoksi asiaksi.

— Täytyy saada häntä ymmärtämään, että hänen asemassaan olevan nuoren tytön ensimäinen velvollisuus on sovittaa omaa tahtoansa ja omat mielipiteensä hyväntekijänsä tahdon mukaan. Tietääkö hän edes, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän teille on?

— Hän tietää, ett'ei hän ole minun tyttäreni. Minä luulen hänellä olevan sekavan muiston ensimäisestä lapsuudestaan.

— Tarvitsee antaa hänelle tarkkoja tietoja kaikesta. Jos hän ei ole kiitollinen, vaikka hän teidän hyvyydestänne on korotettu semmoiseen asemaan, joka hänelle ei oikeastaan kuulu, niin hänellä on kiittämätön luonto.

— Saamme vielä siitä puhua: jätän asian teidän arvosteltavaksenne.

Toimitettuaan kahvin, Geneviève oli jälleen lähestynyt uutta ystäväänsä, joka yksin istui kirjoilla ja sanomalehdillä täytetyn pöydän ääressä. Nähdessään tytön lähestyvän, hän sulki kirjansa, jota oli lukenut, ja odotti hänen puhuvan. Tyttö oli kahden vaiheella.

— Minulla olisi niin paljon teiltä kysyttävää, hän vihdoin lausui: Minusta tuntui, ikäänkuin te yksin voisitte tehdä kristinopin minulle rakkaaksi.

— Ette sitä siis rakasta?

— En, se ei voi minua miellyttää. Minä rakastan kielioppiakin enemmän kuin katkismusta.

— Eikö evankeliumikaan teille mitään puhu?

— Pienenä ollessani rakastin Uuden testamentin kertomuksia. Jesus oli minulle tuttu; olin häntä näkevinäni pienten lasten, köyhäin ja sairaitten keskellä… Mutta nyt jättää tuo kaikki minut kylmäksi. Se on kaikki ollutta ja mennyttä, emmekä me voi kulunutta aikaa takasin saada.

Tuossa sen sanoitte: meidän tulee saada se takaisin… meidän tulee uudestaan herättää Kristus kuolleista, meidän pitää saattaa takaisia tuota aikaa, jolloin jumalallinen armahtavaisuus muuttui ihmiseksi, asuaksensa meidän keskellämme. Jokainen meistä voisi sen tehdä, jos vaan uskoisimme Jumalaan.

Kummastuen Geneviève toisti:

— Jos vaan uskoisimme Jumalaan?… Mutta rouva de Préal, huolestuneena tästä keskustelusta, oli lähestynyt niin pian, kun sopivaa tilaisuutta löysi.

— Lapseni, rouva de Frémont on yksinään; päivällistä syödessämme sinä et sanaakaan hänelle virkkanut. Mene hänen viereensä istumaan.

Ja kääntyen erinomaisella kohteliaisuudella abbé Hardouin'iin, hän sanoi:

— Tämä pieni tyttö käyttää teidän hyvyyttänne väärin. Hänen ijällänsä ihminen ei vielä taida kohtuutta pitää.

— Kuinka vanha hän on? kysyi abbé Hardouin, seuraten Genevièveä silmillään.

Ja rouva de Préalin vastattua, hän toisti: "Kuusitoista vuotta", ikäänkuin se seikka, että joku ihminen voisi olla kuusitoista vuotta, olisi suuresti häntä rasittanut.

Geneviève huomasi aivan pian, että rouva de Frémont, joka oli puoleksi nukuksissa, paljoa mieluummin olisi rauhassa sulattanut ruokaansa mukavassa nojatuolissa. Rouva-parka koki kuitenkin vaivata itseänsä, kysymällä tytöltä yhtä ja toista, niinkuin vanhain ihmisten tapa useinkin on, vaikkeivät he ensinkään pidä lukua vastauksista. Oleskeliko hän mielellään maalla? Harjoittiko hän paljon soitantoa? Rakastiko hän lukemista? Geneviève vastasi hajamielisesti, ja hänen silmänsä lensivät sillen puolen salia, josta hän juur'ikään oli tullut: vaan kuinka mielellään hän olisi kuullut enemmän ja oppinut ymmärtämään, mitä tuo pappi oli tarkoittanut.

Vaan tämä toivo raukesi tyhjään, sillä hetken kuluttua abbé Hardouin läksi.

Tyytymättömänä ja surumielisenä hän saapui kotiinsa. Eikö hän aina ollut tuumannut, että papin tulisi olla köyhäin ja vaivaa kärsiväisten parissa tahi yksinäisessä kammiossa, eikä pitosaleissa, joissa joutavia jaariteltiin, eikä ylellisten ruokapöytien ääressä, jotka oli tuntunut pilkkaavan tuota viheliäisyyttä, jota hän ei voinut lievittää. Nyt hän oli päätöksestään luopunut, mutta vast'edes ei enää saisi niin tapahtua. Mitä hän oli tuonut muassaan noista pidoista, joissa oli aikansa hukkaan tuhlannut? Salaisen närkästyksen muutamia niitä henkilöitä kohtaan, joita hän siellä oli tavannut ja suuren tyytymättömyyden omaan itseensä, syystä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta puhuakseen, niinkuin olisi tullut puhua. Sanalla sanoen: Hän oli suuresti pahoillaan.

Hän sytytti lamppunsa ja avasi kirjansa mutta ei lukeminenkaan häntä miellyttänyt, eikä hän voinut ajatuksiansa siihen kiinnittää, vaan ne palasivat itsepintaisesti sinne, mistä hän juurikaan oli tullut. Sulkien kirjansa, hän nojasi päätään seinään ja rupesi uneksimaan.

Hänellä ei ollut muita huoneita kuin lukukammionsa, johon tultiin pienen eteisen kautta, ja sen vieressä makuu-huoneensa. Huonekalut olivat mitä yksinkertaisinta laatua. Siellä ei muuta näkynyt kuin muutamia maalaamattomia puuhyllyjä, kirjoituspöytä, joitakuita tuoleja, joiden oli päällys mustaa jouhi-kangasta ja yksi ainoa nojatuoli, jonka istuin oli niin kapea ja selkälauta pystysuora, että se mukavuutta rakastavaiselle ihmiselle olisi tuntunut pikemmin kidutuskoneelta, kuin ylöllisyyskalulta. Vaikka ilma oli sangen kylmää, niin pesässä ei kuitenkaan ollut valkeata; lattia oli paljas, eikä pöydänkään edessä ollut ainoatakaan maton-tilkkaa. Olipa mahdotonta tässä kolkossa kammiossa keksiä vähintäkään mukavuutta tahi laiskuutta tyydyttävää esinettä.

Abbé Hardouin oli nojannut päätänsä nojatuolin kovaa selkäpuuta vastaan.

— Yksin!… hän mumisi, aivan yksin… muualla samoin kuin täälläkin!…

Hetki sen jälkeen koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.

— Mitä kuuluu?

— Herra abbé, tuo paikkasuutari poloinen on tullut ilmoittamaan, että lapsi tekee loppua.

— Minä tulen, sanoi pappi, sammuttaen lamppunsa.

— Ottakaa edes liina kaulaanne, herra apotti, kehoitti hyväntahtoinen vaimo, nyt on oikein kylmä ilta. Huomenna tuotan teille puita, eikö niin?

— Odottakaa, kunnes minä teitä käsken, hän miltei jäykästi vastasi.

Porttikammiossa odotti mies. Nähdessään hänen riutuneita kasvojansa, abbé Hardouin ei mitään kysynyt.

— Mennään joutuin, hän sanoi.

He katosivat yön pimeyteen.

Suljettuaan porttikammion oven, johon jääkylmä tuulenpuuska oli puhaltanut, sanoi portinvartijan vaimo miehelleen:

— Ei hän palaa, ennenkuin kaikki on päättynyt, sen verran minä häntä tunnen… Hän on itse hyvyys. Kukapa olisi voinut uskoa, että yksi noita ihmisiä, joista niin paljon pahaa puhutaan, tuommoinen olisi?…

— Mitäpä hän voi tuolle lapselle? mies ilkkuen vastasi. Ei hän rukouksillansa eikä hurskailla vehkeillään kuitenkaan voi estää sitä kuolemasta… Olisi parempi antaa lapsen olla rauhassa.

— Ei suinkaan hän lapsen tähden siellä ole, kyllä tuo pieni, viaton raukka yksinkin paratiisiin osaa.

— No, siinäpä tapauksessa hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi pannut maata, niinkuin minäkin.

— Ettekö ymmärrä, että noille ihmisraukoille on hänestä lohdutusta, eiväthän he muutoin olisi tulleet häntä hakemaan. Minulle se jo tekee hyvää, kun häntä vaan katselen.

— Niin, onhan hän koko kaunis, tuo ulkokullattu pappisi. Älä enään tule heistä minulle puhumaan… Abbé'at, kirkkoherrat, jesuitat, ei heissä mitään eroitusta ole. Puolen tunnin päästä hän kai porttikelloa soittaa, päästäksensä sisään, mutta en minä ainakaan rupea itseäni hänen tähtensä vaivaamaan.

Mutta ei kukaan soittanut, ja aviokumppanit saivat maata häiritsemättä aamuun saakka.

Rouva de Préal, joka oli hyvin tyytyväinen uskonnollisiin päivällisiinsä, istui suuren kamiinin edessä jalkojansa lämmitellen, ja herra Bousquet, joka oli jäänyt viimeksi, arvosteli kilvan hänen kanssansa vieraita, jotka äsken olivat sanoneet jäähyväiset.

— Kuinka hän on ruma, tuo abbé Hardouin-raukka, sanoi rouva, ja sen lisäksi hän ei ensinkään osaa sievästi käyttäidä. Eipä hän haastelekaan; luulisi hänen todellakin olevan kuusta kotoisin. Mitä hänellä olikaan sinulle sanottavaa, Geneviève, koska sinä kuuntelit, ikäänkuin päärlyjä olisi hänen suustansa pyörinyt?

— Pienet tytöt ovat aina mielissään, kun mies, jolla on parta, taikka joka ainakin voi sitä kasvattaa, puhuu heille, ikäänkuin olisivat aikaihmisiä, sanoi herra Bosquet, nauraa hohottaen; sitten hän jätti hyvästi.

— On semmoisiakin partasuita, joilta en muuta pyydä, kuin että antavat minun olla rauhassa.

— Ketä tarkoitat, lapseni?

Geneviève oli hetken aikaa kahden vaiheella: olihan herra Bousquet hänen äitinsä ystävä. Sitte hänen soimauksensa kääntyi toisaalle.

— Äiti, en voi kärsiä tuota herraa, joka kertoi matka-keskusteluistansa; minä inhoan häntä.

— Sinä puhut niinkuin pieni tyttö tahi lapsi, joka ei tunne sanojen merkitystä, ja on liian taitava ymmärtämään, mitä oppineet ja valistuneet ihmiset puhuvat…

— Oi, äiti, vastasi Geneviève tuijottaen hiiliin, jotka jo rupesivat mustumaan, jos minä uskoisin todeksi kaikkea, mitä täällä tänä iltana on puhuttu, jos uskoisin sen Jumalan tahdoksi, että toiset elävät puutteessa, toiset taas ylellisyydessä, että meillä on yltäkylläisestä tarpeetontakin omaisuutta, sillä välin kun muut nälkään nääntyvät; jos uskoisin, että tuo kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, niin en todellakaan voisi häntä rakastaa.

— Nyt sinä tuomitset Jumalaa…

— En tuomitse, sillä ei Jumala sitä tahdo.

— Kuka sitä siis tahtoo?… Kuka olisi säätänyt kaikki nuo eroitukset, ellei hän?… Eikö hän ole kaikkivaltias? Ja jos hän ei ole sitä tahtonut, kuinka ne siis ovat olemassa? Sinä puhut mahdottomuuksia, lapseni… Jumala tietää, mikä on hyvä jokaiselle hänen luoduista olennoistansa, meidän täytyy kaikessa tyytyä hänen tahtoonsa, tietäen, että kaikki tapahtuu meidän hyväksemme.

— Minä en milloinkaan voisi sitä Jumalan tahdoksi uskoa, että ihmisten täytyy nähdä lapsensa kuolevan nälkään, vaikk'eivät muuta pyydä kuin työtä, niitä elättääksensä…

— Mitä me olemme, lapseni, että rupeaisimme Jumalan töitä tuomitsemaan? Turhia kapinoitsemisessa on paljon ylpeyttä… Ei kenelläkään ihmisellä ole sen enempää syytä kiitollisuuteen ja luottamukseen kuin sinulla, joka olet suuresta viheliäisyydestä pelastettu ja asetettu semmoiseen tilaan, jossa saat nauttia hyviä päiviä sekä äidin hellyyttä ja voit saada, mitä suinkin mielesi tekee.

Kuullessaan näitä sanoja, Geneviève nosti vilkkaasti päätään ja, luoden palavat silmänsä rouva de Préaliin, hän sanoi:

— Oi, äiti, sanokaa minulle kaikki! Minä pyydän teitä, sanokaa minulle kaikki! Minä tahtoisin tietää kaikki!

— Eihän tässä erittäin mitään ole sanottavaa, vastasi rouva de Préal hätäisesti, Genevièven mielenliikutusta säikähtäen. Kuolema oli temmannut sinun vanhempasi, ja eräs sangen köyhä perhe oli ottanut sinut hoidettavaksensa… Jos en minä olisi sinua lapsekseni ottanut, niin kuuluisit niiden joukkoon, jotka elävät kurjaa ja työlästä elämää, ja nyt sinulla päin vastoin on huokeat ja iloiset päivät. Tietysti Jumala on niin tahtonut, koska hän sinut tielleni asetti.

Geneviève ei sen enempää kysynyt, vaan meni omaan huoneesensa.

Sinä ehtoona hän kauan makasi valveillansa ja hänen päänalaisensa kastui kyyneleistä, Se eivät olleet kiitollisuuden kyyneleitä; ei hän ensinkään ollut kiitollinen niille, jotka olivat tehneet hänen elämänsä hupaiseksi ja huokeaksi, sillä yhä uudelleen hän kuiskasi:

— Miksi en minä ole heidän kanssansa, joiden elämä on työlästä ja jotka kärsivät puutetta, koska minä kuitenkin heihin kuulun. Olisi pitänyt jättää minut heidän luoksensa.

Jos hän likeltä olisi saanut katsoa, minkälaista Augustinen, hänen entisen sisarensa, elämä oli, niin häntä epäilemättä olisi kauhistuttanut. Köyhyys, nähtynä etäältä ja jonkunmoisen sädekehän koristamana, ja viheliäisyys, nähtynä likeltä kaikkine hirvittävine, miltei välttämättömille seurauksineen, ovat kaksi eri asiaa.

Geneviève-paralla oli vielä paljon opittavaa.