X.

Kuolemalle on siis ominaista vain yksi kauhu: tuon tuntemattomuuden, jonne se meidät syöksee. Älkäämme sitä uhmatessamme viivytelkö poistamasta sielustamme kaikkea sitä, mitä ilmestysuskonnot ovat sinne jättäneet. Muistakaamme vain, ettei meidän ole todistettava niiden todistamattomuutta, vaan niiden on näytettävä, että ne ovat tosia. Mutta nyt ei ole yhtään sellaista uskontoa, joka esittäisi meille todisteen, minkä edessä rehellinen äly voi kumartua. Sitäpaitsi ei kumartuminen yksin riittäisikään, todistuksen täytyisi olla eittämätön, että ihminen saattaisi täydellä oikeutuksella uskoa ja siten rajoittaa loppumatonta tutkimistaan.

Se Jumala, jonka mahtavin ja paras uskonnoista tarjoaa meille, on antanut meille järkemme, että käyttäisimme sitä täysin vilpittömästi koko laajuudessaan — koettakaamme saavuttaa ennen kaikkea ja kaikessa se, mikä näyttää olevan totta. Voiko hän vaatia, että me järjestämme huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka epävarmuutta sen viisaimmat ja innokkaimmatkaan puolustajat inhimilliseltä kannalta eivät kiellä? Se esittää meille vain hyvin epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se olisikin tieteellisesti perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus, ja jota tukevat vain yhtä epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.

Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota jo horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla, yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka Pascal tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi kestänyt tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on ollut, olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei viivykään noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin selvästi tunsi, hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän melkein iloitsee niiden voimattomuudesta.

"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on tyhmyyttä, stultitia, ja sitten te valitatte, etteivät he sitä todista. He eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri todistuksen puute on heillä johdonmukaisuutta."

Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja johon hän kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema maailmankaikkeudessa, tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden sekoitus, jota ei saata muuten selittää kuin vetoamalla syntiinlankeemuksen salaperäiseen olemukseen. "Sillä ilman tuota salaisuutta on ihminen käsittämättömämpi kuin tuo salaisuus on käsittämätön ihmisille."

Hänen on siis pakko vahvistaakseen raamatun totuutta vedota perusteeseen, joka on juuri samasta kirjasta otettu, ja mikä on vieläkin raskauttavampaa: selittää laaja ja suurisuuntainen, eittämätön salaisuus ahtaalla, mitättömällä ja raa'alla salaisuudella, joka nojaa ainoastaan taruun, kun se juuri kaipaisi todistusta. Ja — sanottakoon se ohimennen — on hyvin turmiollista korvata suuri salaisuus mitättömämmällä salaisuudella. Tuntemattoman arvoasteikossa ihmiskunta kohoaa aina pienemmästä suurempaan. Jos päinvastoin laskeudumme suuremmasta pienempään, on se alkuperäiseen raakuudentilaan palaamista, missä äärettömyys lopulta korvataan taikakalulla tai jumalankuvalla. Ihmisen henkinen suuruus on verrannollinen niihin ongelmiin, joita hän harrastaa, tai joiden edessä hän pysähtyy.

Palataksemme Pascaliin hän tuntee siis, että kaikki sortuu, ja inhimillisen järjen häviössä hän esittää meille lopulta tuon kamalan vaihtoehdon, joka on hänen uskonsa vararikon ja toivottomuuden äärimmäinen tunnustus. Jumala, sanoo hän, — nimittäin hänen Jumalansa ja kristinusko kaikkine käskyineen ja seurauksineen, — Jumala on tai ei ole olemassa. Emme voi inhimillisin perustein todistaa, että hän on tai ei ole olemassa.

"Jos Jumala on, on hän loputtomasti käsittämätön, sillä koska hänessä ei ole osia eikä rajoja, ei hän myöskään ole missään suhteessa meihin. Me emme siis kykene käsittämään, mikä hän on, tai onko hän olemassa."

Hän on tai ei ole.

"Mutta mille puolelle taivumme? Järki ei voi määrätä mitään. Meitä erottaa loppumaton kaaos. Tuon äärettömän välimatkan päässä pelataan peliä, ja siellä saamme joko kruunun tai klaavan. Kumman valitsette? Järjellänne ette voi valita kumpaakaan, järjellänne ette voi puolustaa kumpaakaan."

Oikeinta olisi olla valitsematta.

"Niin, mutta valita täytyy: se ei ole vapaaehtoista, olet ryhtynyt peliin." Jollet valitse Jumalan olemassaoloa, väität, että häntä ei ole, josta hän rankaisee iankaikkisesti. Mitäpä vaaraa siis on siinä, että kaiken varalta valitset hänen olemassaolonsa? Jollei häntä ole, menetät muutaman vähäpätöisen ilon, jonkun mitättömän nautinnon tässä elämässä, sen vuoksi, että pienet uhrauksesi jäävät palkitsematta. Jos hän on, voitat iankaikkisuuden täynnä sanomatonta autuutta.

"Se on totta, mutta kaikesta huolimatta on luonnonlaatuni sellainen, etten voi uskoa."

Älköön se estäkö: seuraa sitä tapaa, millä ovat aloittaneet ne, jotka uskovat, ja jotka aluksi eivät myöskään uskoneet.

"Siis ollen uskovinaan, ottamalla siunattua vettä, luettamalla messuja j.n.e. Luonnollisesti jo sekin saattaa sinut uskomaan ja yksinkertaistuttaa mielesi. — Mutta sitähän juuri pelkään. — Ja miksi, mitä siinä menetät?"

Enemmän kuin kolmen vuosisadan aikana eivät uskonpuolustajat ole lisänneet yhtään kelvollista todistetta tuohon Pascalin kamalaan ja epätoivoiseen lauselmaan. Siinä siis kaikki, mitä ihmisäly on keksinyt pakottaakseen meidät uskomaan. Jos Jumala, joka vaatii uskoamme, ei halua, että tekisimme päätöksemme järkemme avulla, minkä perusteella me siis valitsisimme? Tavanko perusteella? Rodun tai syntymän satunnaisuuksien nojalla, epämääräisen esteettisen tai tunteellisen arpapelin mukaan? Tai onko hän antanut meille korkeamman tai varmemman aistin, jonka edestä ymmärryksen tulisi väistyä? Missä se olisi? Mikä sen nimi on?

Jos tuo Jumala rankaisee meitä siitä, ettemme ole sokeasti seuranneet uskoa, joka ei välttämättömyyden pakosta sovellu hänen meille antamaansa järkeen, jos hän kurittaa meitä sen vuoksi, ettemme ole, tuon suuren arvoituksen edessä, jonka hän ratkaistavaksemme asettaa, tehneet valintaa, jota ei hyväksy se, mitä hän on pannut meihin parasta ja itseään lähinnä olevaa, niin emme voi vastata mitään. Me olemme julman ja käsittämättömän pelin pettämiä, olemme pelottavan ansan ja äärettömän vääryyden uhreja; ja millä kidutuksilla tuo vääryys meitä raskauttaneekin, ovat ne kuitenkin vähemmän sietämättömiä kuin sen ikuinen läheisyys, joka on niiden alkuunpanija.

2. luku.

Tuhoutuminen.