IX.
Sellaisena, miksi tavallisesti kuvittelemme kuolemaa, uhoo sen takaa kaksi kauhunkuvaa: ensimäinen muodoton ja kasvoton, joka täyttää koko henkemme, toinen tarkkapiirteisempi, määritellympi, mutta melkein yhtä mahtava, joka vaikuttaa aisteihimme. Puhukaamme ensin jälkimäisestä.
Samoin kuin me panemme kuoleman syyksi kaikki sen edellä käyvät vaivat, liitämme sen synnyttämään pelkoon kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, tehden sille sen mennessä aivan samanlaista vääryyttä kuin sen tullessakin. Kuolemako kaivaa hautamme ja käskee meitä siellä säilyttämään sitä, mikä on luotu katoamaan? Jollemme voikaan kauhutta ajatella, mitä rakkaasta olennosta siellä tulee, niin onko kuolema vai me hänet sinne kätkenyt? Koska se vie hengen paikkaan, josta emme mitään tiedä, onko meidän moitittava kuolemaa siitä, mitä me teemme tomumajalla, jonka se meille jättää?
Se laskeutuu keskuuteemme siirtääkseen elämän toiseen paikkaan tai muuttaakseen sen muotoa. Tuomitkaa kuolema siis sen tekojen mukaan eikä sen mukaan, mitä me itse teemme, ennenkuin se on tullut tai kun se ei enää ole läsnä. Ja kuolema on jo ehtinyt kauas, kun alkaa tuo pelottava työ, jonka me koetamme pakottaa kestämään niin kauan kuin mahdollista, muka vakautuneina siitä, että se on ainoa turvamme unhotusta vastaan. Tiedän kyllä, että joltakin muulta kuin inhimilliseltä näkökannalta tuo työ on perin viatonta, ja että, kyllin korkealta katsottuna, lihan mätäneminen ei ole sen inhottavampaa kuin kukkasen kuihtuminen tai kiven rapautuminen. Mutta se pettää aistejamme, lannistaa rohkeutemme, hämmästyttää muistiamme, vaikka olisikin perin helppo välttää tuota epämieluista koetta.
Tulen puhdistamana muisto elää taivaan sinessä kuin ihana aate, ja kuolema on vain kuolematon syntymä, liekkikehdossa. Sen ovat historian viisaimmat ja onnellisemmat kansat syvästi tajunneet. Se, mitä haudoissamme tapahtuu, myrkyttää ajatuksemme samalla kertaa kuin ruumiimmekin. Ihmisten mielikuvituksessa riippuu kuoleman olemus ennen kaikkea hautaamisen muodosta; ja hautausmenot eivät ainoastaan määrää lähtevien osaa, vaan myöskin tänne jäävien onnen, sillä ne nostavat aivan elämän perälle tuon suuren kuvan, jota katsellessa elävien silmät joko rauhoittuvat tai joutuvat epätoivoon.