VIII.
Että koe olisi ratkaisevampi, ei kukaan, ei mediumi eikä todistajat, saisi olla milloinkaan tuntenut sen henkilön olemassaoloa, jonka menneisyyden vainaja tuo julki, siis minkäänlaisia eläviä siteitä ei saisi olla olemassa. En usko, että sellaista on tähän päivään mennessä tapahtunut, tai että se olisi mahdollista; ainakin kävisi valvominen sangen vaikeaksi. Oli miten oli, niin tohtori Hodgson, joka on omistanut osan elämäänsä erikoisten ilmiöitten hakemiselle, missä selvästi kuljettaisiin yli mediumin mahdollisuuksien rajain, luulee keksineensä sellaisia muutamissa tapauksissa, joitten joukosta — toiset ovat melkein samanluontoisia — mainitsen huomattavimman [Proceedings, XIII nidos, s. 349-50 ja 375]:
Oivallisissa istunnoissa hän keskustelee mediumi Liperin avustamana eräiden kuolleitten ystävävainajien kanssa, jotka johdattelevat hänen mieleensä joukoittain yhteisiä muistoja. Mediumi, henget ja hän itse näyttävät olevan mainiossa kunnossa, ja ilmoitukset ovat runsaita, tarkkoja ja helppoja saada. Tässä erittäin suotuisassa ilmapiirissä hän joutuu yhteyteen erään paraan ystävänsä kanssa, joka on kuollut vuosi sitten, ja jota hän yksinkertaisesti nimittää A:ksi. A., jonka hän on tuntenut lähemmin kuin useimmat edelläkäyneet henget, todistaa henkilöllisyytensä epäämättömästi, mutta päinvastoin kuin muut henget antaa vain hajanaisia vastauksia. A. olikin viimeisinä elinvuosinaan kärsinyt aivohäiriöistä, jotka lähenivät selvää mielipuolisuutta.
Sama ilmiö näyttää uudistuvan aina, kun samanlaiset häiriöt ovat käyneet kuoleman edellä, ja niin on asian laita itsemurhatapauksissakin.
Jos pitää kiinni ainoastaan kaukovaikutteisesta selityksestä, huomauttaa amerikkalainen tiedemies, jos väittää, että kaikki ruumiillisuudesta vapautuneiden sanat ovat vain alitietoisen minuuden herätteitä, niin on käsittämätöntä, kuinka minä, saatuani tyydyttäviä tuloksia vainajilta, joita tunsin ja rakastin vähemmän kuin A:ta, ja joiden kanssa minulla tietysti oli paljoa vähemmän yhteisiä muistoja, en saa häneltä, samassa istunnossa, muuta kuin hajanaisia vastauksia. Täytyy siis uskoa, että alitietoisuuteni ei ole yksin toiminnassa, ja että sillä on edessään täysin elävä, täysin todellinen henkilö, joka vielä on samassa sieluntilassa kuin kuollessaankin, pysyy siinä itsenäisesti, ei tottele mitään vaikutuksia, ei kuuntele millään lailla, mitä minä hänelle tietämättäni kuiskaan, ja ottaa omasta varastostaan sen, mitä minulle ilmaisee.
Tämä väite on huomion arvoinen, mutta sillä olisi täysi arvonsa vasta sitten, kun olisi varmaa, ettei kukaan istunnossa läsnäolevista olisi tiennyt mitään A:n hulluudesta. Muutoin voi väittää, että hulluuden ajatus oli tunkeutunut jonkun heidän alitietoisuuteensa, toimii siellä luonteensa mukaisesti ja antaa herätetyille vastauksille sellaisen leiman, joka on sopusoinnussa sen sieluntilan kanssa, jonka se edellyttää vainajallakin olleen.