III.
Kuolemattomuuskaipuumme tuhoaa siis itsensä saadessaan muodon, koska perustamme jatkuvan elämämme harrastuksen kokonaiselämämme satunnaisimmille ja haihtuvimmille osille. Meistä tuntuu, että jollei elämämme jatku useimpine heikkouksineen, vähäpätöisyyksineen ja vikoineen, jotka ovat sille ominaisia, ei sitä erota mikään toisten olentojen elämästä; että siitä tulee vain tajuttomuuden pisara tuntemattomuuden valtameressä, ja kaikki, mitä sitten seuraa, ei meitä enää liikuta.
Minkälaisen kuolemattomuuden voi luvata ihmisille, jotka melkein välttämättömästi käsittävät sen täten? Mitä tehdä? kysyy meiltä lapsellinen, mutta syvä vaisto. Kaikenlainen kuolemattomuus, joka ei laahaa läpi iankaikkisuuden, niinkuin rangaistusvanki painoa jalassaan, tätä omituista, muutamien vuosien liikunnon luomaa tietoisuutta, kaikki kuolemattomuus, jolla ei ole tuota meidän henkilöllisyytemme hävittämätöntä tunnusmerkkiä, on meistä samaa kuin olematon. Useimmat uskonnot ovat täysin käsittäneet sen ja kiinnittäneet huomiota siihen vaistoon, joka haluaa jälkielämää, hävittäen sen samalla. Näin katoolinen kirkko, joka ottaa huomioon alkuperäisimmätkin toiveet, ei ainoastaan takaa meille maallisen minämme koskematonta kestävyyttä, vaan myöskin oman lihamme ylösnousemisen.
Siinä on arvoituksen keskipiste. Tuo pieni tietoisuus, tuo erikoisminän tunne, melkein lapsellinen ja kaikissa tapauksissa perin rajoitettu — luultavasti jokin nykyisen älymme vamma — vaatimus, että se seuraisi meitä aikojen äärettömyyksiin, että ne ymmärtäisimme niistä nauttiaksemme, eikö se ole samaa kuin koettaa tajuta esinettä elimellä, joka ei ole luotu tuota tajuamista varten? Eikö se ole samaa kuin vaatia kättämme havaitsemaan valoa, tai että silmämme ottaisivat vastaan tuoksuaistimuksia? Eikö siten toiselta puolen meneteltäisi kuin sairas, joka tunteakseen itsensä, ollakseen varma omasta minuudestaan, uskoisi olevan välttämätöntä ulottaa sairaus terveydenkin päiviin ja aikojen loppumattomaan jaksoon?
Tämä vertaus pitää muuten paikkansa paremmin kuin vertaukset tavallisesti. Kuvitelkaa mielessänne sokeaa, joka samalla olisi rampa ja kuuro. Hän on ollut sellainen syntymästään saakka ja on juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Mitähän hetket ovat piirtäneet tuon kuvattoman elämän kudokselle? Onneton lienee koonnut muistonsa kätköihin, muitten muistelmien puutteessa, joitakin heikkoja kylmyyden tai kuumuuden, väsymyksen ja levon, enemmän tai vähemmän ankaran ruumiillisen kivun, janon ja nälän aistimuksia.
Luultavaa on, että kaikki inhimilliset ilot, kaikki toiveet ja unelmat ihanteesta ja paratiiseistamme supistuvat hänen mielessään hämäräksi hyvinvoinniksi, joka seuraa tuskan lieventymistä. Tämä on siis tuon tietoisuuden ja tuon minän ainoa mahdollinen varustus. Äly, jota ei koskaan ole ulkoapäin vaadittu mihinkään, nukkuu syvästi tietämättömänä itsestään.
Mutta kuitenkin lienee kurjalla oma elämänsä, johon hän liittyy yhtä läheisesti, yhtä tulisesti kuin ihmisistä onnellisin. Hän pelännee kuolemaa, ja ajatus joutua iankaikkisuuteen, saamatta mukaansa sairasvuoteen pimeitten ja hiljaisten hetkien mielenliikutuksia ja muistoja, syöksisi hänet epätoivoon, mihin meidät syöksee ajatus, että meidän tulee haudan kylmyyden ja pimeyden vuoksi luopua kunniakkaasta, valoisasta ja rakkaasta elämästä.