II.
Yhdentekevää; tuo niin epävarma, niin käsittämätön, niin haihtuva ja mielivallasta riippuva minä on siinä määrin olemuksemme keskus, kiinnittää mieltämme niin yksinomaisesti, että kaikki tosiasiat häviävät tuon haamun tieltä. Meille on yhdentekevää, tunteeko ruumiimme tai sen aineosat ikuisuudessa kaiken onnen ja kaiken kunnian, käykö se ihmeellisimpien ja ihanimpien muutosten läpi, tuleeko siitä kukka, tuoksu, kauneus, kirkkaus, eetteri, tähti — ja varmaa on, että siitä tulee jotakin sellaista, ja ettei meidän tule hakea kuolleitamme vain hautausmailta, vaan avaruudesta, ilmasta, valosta ja elämästä. Yhtä yhdentekevää on meistä, kehittyykö älymme ottaakseen osaa maailmoitten elämään, ymmärtämään, hallitsemaan sitä.
Me olemme vakautuneita siitä, ettei tuo ollenkaan liikuta eikä ilahuta meitä eikä tule osaksemme, jollei tuo muutamien, melkein aina vähäpätöisten tosiseikkojen muisto seuraa meitä tämän kuvaamattoman onnen todistajana.
Minulle on yhdentekevää, sanoo tuo ahdasjärkinen minä, päätettyään olla mitään ymmärtämättä, minusta on yhdentekevää, ovatko olentoni korkeimmat, vapaimmat, kauneimmat osat ikuisesti eläviä ja kirkkaita korkeimmassa riemussa, ne eivät enää kuulu minulle, minä en enää tunne niitä. Kuolema on murtanut tuon hermo- ja muistoverkon, joka ne yhdisti, en tiedä mihin keskukseen, missä on se piste, jonka tunnen olevan koko oman itseni.
Näin irroitettuina ja avaruudessa leijailevina on niiden kohtalo minulle yhtä outo kuin kaikkein kaukaisimpien tähtien vaiheet. Kaikki, mitä tapahtuu, on olemassa minua varten vain sillä edellytyksellä, että se suhtautuu siihen salaperäiseen olentoon, josta en tiedä missä se on tai tarkemmin ei missään, ja jota kuljetan mukanani kuin peiliä tämän maailman läpi, jonka ilmiöt ruumistuvat vain sikäli, kuin ne siihen kuvastuvat.