II.
Olemme siis näiden maailmoiden äärettömyydessä, tähtien äärettömyydessä, taivaiden äärettömyydessä, joka varmasti kätkee meiltä jotakin muuta, mutta ei voi olla pelkkää harhaluuloa. Se näkyy olevan täynnä vain kappaleita, kiertotähtiä, auringoita, tähtiä, usvasikermiä, jotka liikkuvat, yhtyvät ja hajoavat, vetävät toisiaan puoleensa ja työntävät pois, hukkuvat ja syntyvät, siirtyvät lakkaamatta paikasta toiseen eivätkä koskaan saavu perille, mittaavat avaruutta siinä, missä ei ole rajoja, ja laskevat hetkiä siinä, millä ei ole loppua. Sanalla sanoen, me olemme nyt sellaisessa äärettömyydessä, jolla näyttää olevan sama luonne, samat tavat kuin sillä voimalla, jonka helmassa hengitämme, ja jota maamme päällä nimitämme luonnoksi tai elämäksi.
Mitä meistä siinä tulee? Sitä ei ole turha kysyä, vaikka sulautuisimme siihen menetettyämme kaiken tietoisuuden, kaiken käsityksen itsestämme, vaikka siinä olisimme vain hiukkasena nimetöntä oliota — sieluako vai ainetta, sitä ei ole helppo sanoa — liitelemässä siinä samoin nimettömässä kuilussa, joka on astunut ajan ja paikan sijalle. Sitä ei ole turha kysyä, sillä nyt on kysymys maailmoiden ja kaikkeuden historiasta ja tämä historia, pikemmin kuin meidän pienen elämämme tarina, on meidän omaa, suurta historiaamme, missä jokin meistä itsestämme tai jokin verrattomasti parempi ja suurempi kuin me vihdoin jonakin päivänä jälleen meidät löytää.