OTHELLO.
Oo, suas, häijy konna! —
Kuin sait tuon liinan vaimoltani, Cassio?
CASSIO.
Sen huoneestani löysin; ja tuo itse
Juur' tunnustanut on, ett' ehdollaan hän
Sen oli sinne pannut edistääkseen
Näin hankkeitaan.
OTHELLO.
Ma, narri, narri, narri!
CASSIO.
Rodrigo kirjeessänsä lisäks moittii,
Ett' yllytti hän häntä härsyttämään
Minua vahdin päälle; siitä syystä
Menetin virkani. Hän juuri kertoi
Heräten valekuolleist' — että Jago
Hänt' yllytti ja häneen miekan pisti.
LODOVICO.
Pois täältä nyt ja meitä seuratkaa.
Teilt' otettuna virka on ja valta;
Nyt saarta Cassio hallitsee. Tuo konna, —
Jos piinaa älykäst' on, jolla häntä
Kiduttaa kauan voi ja ankarasti,
Se hälle keksitään. — Te vangiks jäätte,
Siks kun Venetian neuvoskunta tiedoks
Saa rikoksenne luonnon. — Pois hän viekää.
OTHELLO.
Seis! Sanaa pari ennen lähtöänne.
Tein jonkun palveluksen valtiolle.
Se tiedetään; ei mitään siitä. — Mutta
Kun kirjeessänne kerrotten nää tuhot,
Kuvatkaa minut sellaiseks kuin olen,
Rumentamatta, kaunistelematta.
Mies kuvatkaa, jok' ylenmäärin lempi,
Mut älyll' ei; mies, jok' ei luulevaiseks
Vähillä tullut, mutta yltyneenä
Rajusi julmasti; mies, jonka käsi,
Kuin halpa indiaani, helmen hylkäs
Arvokkaamman kuin miehen koko heimo;
Mies, jonka herkkä silmä, sulamahan
Ei muuten tottunut, nyt kyyneleitä
Hereitä vuodatti kuin lääkepihkaans'
Arabian puut. Se kertokaa, ja lisäks:
Venetialaist' Aleppossa kun kerran
Löi häijy, käärelakki turkkilainen
Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin
Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun
Ja tapoin hänet — näin!
(Syöksee miekan rintaansa.)
LODOVICO.
Verinen loppu!
GRATIANO.
Puheemme kaikk' on turhat.
OTHELLO (kaatuen Desdemonan yli).
Suuta annoin,
Kun sulta hengen vein; nyt itseltäin
Ma hengen vien, suun-antoon kuollen näin!