(Naisten huutoa ulkona.)
SEYTON.
Se naisten huutoa on, hyvä herra.
(Menee.)
MACBETH.
Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu.
Ol' aika, jolloin väristys mun valtas,
Kun öisen huudon kuulin; satu julma
Sai tukan nousemaan, kuin olis henki
Siin' ollut. Kauhuist' olen saanut kyllän;
Ei hirmu, murhamielen suosituinen,
Mua enää peloita.
(Seyton palajaa.)
Mit' oli huuto?
SEYTON.
Kuningatar on kuollut, hyvä herra.
MACBETH.
Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll' olis ollut sille sanomalle. —
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa
Elämän kirjan viime tavuun asti.
Jokainen eilispäivä synkkään hautaan
On narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!
Elämä vaan on varjo kulkevainen,
Näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä
Rajuupi aikansa ja katoo sitten;
Tarina on se, hupsun tarinoima,
Täynn' ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla. —
(Sanantuoja tulee.)
Sa kieltäs tulet pieksemään; no, joutuun!
SANANTUOJA.
Kuningas armollinen!
Sanoisin mitä nähneheni luulen,
Mut enpä tiedä kuinka —
MACBETH.
No niin. Sano!
SANANTUOJA.
Kun vahtina ma kunnahalla seisoin
Ja katsoin Birnamiin, niin metsä käyvän
Minusta näytti.
MACBETH.
Valhettelet, orja!