MACBETH.
Ma tappelen,
Siks että liha luistani on vuoltu!
Tuo sotisopani!
SEYTON.
Ei vielä aika.
MACBETH.
Puen ylleni sen. Lisää ratsuja
Vakoomaan maata; hirteen joka miesi,
Ken pelvon mainii! Sotisopani! —
No, kuink' on sairaan?
LÄÄKÄRI.
Enemmän kuin sairaus
Kiduttaa häntä synkät mielihoureet,
Jotk' unen hältä vie.
MACBETH.
Hänt' auta. Taikaa
Sull' eikö mielen tautiin, taitoa
Nykiä surun juuret muistist' irti,
Aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa
Ja armaall' unheen vastamyrkyllä
Tuhota rinnasta se tuhon aine,
Mi jäytää sydäntä?
LÄÄKÄRI.
Siin' itseänsä
Potilaan itse auttaa täytyy.
MACBETH.
Koirille rohtos! Min' en siitä huoli.
Sopani kiinni! Savua tänne! — Seyton,
Ne ratsut — Thanit, tohtor', jättävät mun. —
No, joutuun! — Tohtori, jos maani virtsaa
Sa voisit tarkastaa, sen taudin löytää
Ja terveyteensä entiseen sen saattaa,
Sua raikkaast' ylistäisin, että kaiku
Sua jälleen ylistäisi. — Irti, sanon! —
Raparperiko, senna vai mik' aine
Nuo engelsmannit täältä pois vois huoltaa?
Oletko heistä kuullut?
LÄÄKÄRI.
Olen, herra
Kun sotaan hankkii kuningas, niin aina
Jotakin kuuluu.
MACBETH.
Jäljestäni tuo se. —
Ei ennen surma mua saavan näy,
Kuin Dunsinaniin Birnam-metsä käy.
(Lähtee.)