EDMUND. Sitä ei kukaan tuonut; siinäpä se mutka. Sen löysin huoneeseni ikkunasta heitettynä.
GLOSTER.
Tunnetko käsi-alan veljesi omaksi?
EDMUND. Jos sisältö olis hyvä, niin tahtoisin vannoa, että se on hänen; mutta nyt tahtoisin mieluummin luulla, että niin ei ole laita.
GLOSTER.
Se on hänen.
EDMUND. Se on hänen, mylord; mutta toivon, että sisältö on vieras hänen sydämellensä.
GLOSTER.
Onko hän koskaan ennen mieltäsi tässä asiassa urkkinut?
EDMUND. Ei koskaan, mylord; mutta olen kuullut hänen arvelevan, että kun pojat tulevat täyteen ikään ja isät vanhoiksi, isän pitäisi olla pojan holhottina ja pojan hoitaman hänen omaisuuttaan.
GLOSTER. Oi, konnaa, konnaa! — Aivan sama ajatus kuin kirjeessä! — Kirottua konnaa! Luonnotonta, inhoittavaa, petomaista konnaa! Petomaista pahempi! — Mene, etsi hänet joutuun; vankeuteen hänet panen. — Hirmuista konnaa! — Missä hän on?
EDMUND. En tiedä varmaan, mylord. Jos suvaitsette hillitä vihaanne, kunnes saatatte veljestäni lypsää parempia todistuksia hänen hankkeistaan, niin olisi se tie varmempi; sillä jos väkivaltaisesti menettelette häntä kohtaan, väärin ymmärtäen hänen aikeitansa, niin saapi siitä oma kunnianne suuren loven, ja murratte perinjuurin hänen lapsenmielensä. Uskallan hengelläni vastata siitä, että hän on tuon kirjoittanut ilman mitään pahempaa aikomusta, koetellaksensa vaan minun rakkauttani teidän ylhäisyyttänne kohtaan.
GLOSTER.
Niinkö luulet?