CORDELIA.
Min' en ainoo kai,
Jonk' aikeet parhaat palkan huonon sai.
Sun kiusaamistas, isä, murehdin;
Kyll' onnen kiusat itse kestäisin.
Näemmekö nuo tyttäret, nuo siskot?
LEAR.
Ei, ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.
Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden;
Jos siunaust' anot sinä, polvillani
Min' anon anteeksi. Näin elellään me,
Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,
Hymyillään kultaperhoille, ja kuullaan,
Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo;
Muassa haastellaan, ken voittaa, tappaa,
Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan
Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme
Vältämme suurten lahkojuonet, jotka
Kuun mukaan nousee, laskee.
EDMUND.
Pois nuo viekää!
LEAR.
Cordelia, uhriin moisiin suitsutustaan
Jumalat itse kylvää. Taasko sain sun?
Ken meit' eroittaa, taivaan kekäleillä
Meit' ajaa saa kuin ketun luolastansa.
Oi, pyyhi silmäs! Rutto heiltä ennen
Luut, lihat syö, kuin itkun saa he meistä;
He ennen itse nälkään kuolee. Tule!
(Lear ja Cordelia lähtevät vartioittuina pois.)
EDMUND.
Lähemmäks, päämies! Kuule,
Tuo paper' ota; seuraa heitä tyrmään.
Kohonnut olet askeleen; jos teet
Min tuossa näet, niin onnen kukkuloille
Sa raivaat tiesi. Huomaa: niin kuin aika
On ihminenkin; herkkätuntoisuus ei
Sovellu miehellen. Sun suuri toimes
Ei salli kysymistä, sano, teetkö,
Vai onneasko muualt' etsiä?
PÄÄMIES.
Teen sen.
EDMUND.
Siis toimeen! Varma onnes on, jos teet sen.
Mut oiti, kuuletko! ja aivan niin
Kuin tuoss' on määrätty.
PÄÄMIES.
En auraa vetää voi, en syödä kauraa;
Mut teen mit' ihmisen on mahdollista.
(Lähtee.)