BRUTUS.
Kolmasti tarjottiinko kruunu hälle?
CASCA. No, kuinkas muuten; ja kolmasti hän sen luotaan työnsi, mutta joka kerta aina hiljemmin; ja joka työntämiseltä kunnon naapurini kajahuttivat riemuhuudon.
CASSIUS.
Ken hälle tarjos kruunun?
CASCA.
He, Antonius.
BRUTUS.
Miten se kävi? Kerro, hyvä Casca.
CASCA. Yhtä hyvin voisin mennä hirteen kuin kertoa miten se kävi; pelkkää hullutusta kaikki, en pannut sitä merkille. Marcus Antonius, sen näin, tarjosi hänelle kruunun; — ei se oikeastaan kruunukaan ollut, se oli tuollainen virve vaan; — ja, niinkuin sanoin, työnsi hän sen luotaan kerran; mutta, kaikesta huolimatta, olisi hän, luullakseni, mielellään ottanut sen. Sitten hän sen tarjosi hänelle toistamiseen; sitten hän sen toistamiseen luotaan työnsi; mutta, luullakseni, hän sangen vastenmielisesti siitä sormensa hellitti. Ja sitten hän sen tarjosi kolmannesti; hän sen kolmannesti työnsi luotaan; ja aina kun hän sen hylkäsi, kiljui roistoväki ja paukutti yhteen karkeita käsiänsä ja nakkasi hikisiä yömyssyjänsä ilmaan ja purki semmoisen määrän haisevata henkeä, kun Caesar kruunun hylkäsi, että se oli Caesarin tukehuttaa; hän, näet, pyörtyi ja kaatui maahan. Ja mitä minuun tulee, en uskaltanut nauraa; pelkäsin, näet sen, suutani avata ja hengittää itseeni tuota pahaa ilmaa.
CASSIUS.
Vait! minä pyydän. Mitä? Caesar pyörtyi?
CASCA.
Niin, kaatui torille, valutti vaahtoa suustaan ja oli äänetön.
BRUTUS.
Se luultavaa on: häll' on kaatuvainen.
CASSIUS.
Ei, Caesarilla ei; vaan sulla, mulla
Ja kelpo Cascalla on kaatuvainen.