BERNARDO.
Kah, se astuu pois!
HORATIO.
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!
(Haamu katoaa.)
MARCELLO.
Se katosi, ei vastata se tahdo.
BERNARDO.
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?
HORATIO.
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.
MARCELLO.
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?
HORATIO.
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.
MARCELLO.
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.
HORATIO.
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.