IMOGEN.
Minäkö toinen? Minuun katselette.
Mit' inhaa minussa on säälittävää?
JACHIMO.
Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta
Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.
IMOGEN.
Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini:
Minua miksi säälitte?
JACHIMO.
Siksi että
Muut nauttii teidän — olin sanoa —
Mut kosto taivaan on, ei minun tule
Puhua siitä.
IMOGEN.
Tietävän te näytte
Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan —
Kosk' usein pahempaa on pahan pelko
Kuin varmuus siitä, sillä varma joko
On auttamaton taikka voi sit' auttaa,
Jos ajoissa sen tietää — mikä samass'
Ajaa ja suistaa teitä?
JACHIMO.
Nuo jos posket
Mun oisi, huulten kylpeä; tuo käsi,
Min pelkkä kosketuskin ajaa sielun
Uskollisuutta vannomaan; tuo muoto,
Mi silmän hurjan lennon kahlehtien
Itseensä kiintää, voisinko — hyi, sentään! —
Kuolailla huulia niin likaisia
Kuin Capitolin portaat, puistaa kättä,
Jonk' ainainen on petos paaduttanut —
Ei työ, vaan petos -, tirkistellä silmään
Niin haljakkaan kuin savuava tuohus,
Jost' ihran elta löyhkää? Paras, että
Yhtaikaa kaikki hornan vaivat kohtais
Moist' ilkiötä.
IMOGEN.
Mieheni, ma varon,
Britannian unhotti.
JACHIMO.
Ja itsensäkin.
Ei tuosta vaivaisvaihdost' oisi mulla
Halua kannella, mut kauneutenne
Se tunnon pohjukasta kielelleni
Sanoman loihti.
IMOGEN.
Muut' en kuulla tahdo.
JACHIMO.
Olento kallis! Kohtalonne säälin
Luo sydämmeeni ja mun sairaaks saattaa.
Noin kaunis nainen, valtiaaksi luotu,
Jost' arvo nousis suuren kuninkaankin,
Luuskainko vertainen, joit' ostetaan
Sill', eläkkeellä, minkä itse maksaa —
Kuppaisten aattain, jotka kullasta
Panevat kaupan kaikki taudit, mitä
Mädännys siittää, — kaltattujen haaskain,
Jotk' itse myrkyn myrkyttävät! Kostoon!
Tai äitinne ei kuningatar ollut
Ja suuren sukupuunne häpäisette.