KUNINGATAR.
Sua kutsun, tohtori, kun tarvitsen.
CORNELIUS.
Nöyrimmät jäähyväiset, kuningatar!
(Menee.)
KUNINGATAR.
Yhäkö itkee? Pian ehkä tyyntyy
Ja järjelle suo sijan, missä tyhmyys
Nyt vallitsee, — vai mitä? Toimi sinä.
Tuo sana, että poikaani hän lempii,
Niin hetikohta olet yhtä suuri
Kuin herrasi, niin, suurempikin; sillä
Sen onni makaa turtana ja nimi
On kuolemallaan; palata ei voi hän,
Ei jäädä sinne, missä on; jos paikkaa
Hän muuttaa, kurjuuden vain vaihtaa toiseen,
Ja joka päivä eilispäivän työn
Hävittää hältä. Mitä hyvää varrot,
Jos turvaat kukistuvaan rakennukseen,
Jot' ei voi uusia ia joll' ei myöskään
Tukea ystävistä?
(Kuningatar pudottaa pullon; Pisanio ottaa sen maasta.)
Arvaa, mitä
Nyt maasta otit. Pidä vaivastasi.
Tuo laitokseni kuninkaan on hengen
Viidesti pelastanut. Parast' on se
Sydämmen vahvistusta. Ota, ota!
Se alkumyönti vain on lisäarmoon,
Jot' aion sulle. Emännälles kerro,
Kuink' asiat nyt on, — mut omastakaa.
Mink' onnen niität! Aattele, sull' yhä
On emäntäsi; poikani pait sitä,
Jok' auttaa sua; kuningasta vaadin
Sua korottamaan, miksi itse mielit;
Ja minä etupäässä, minä, joka
Sua tähän kehoitin, min' olen paljon
Sinulle velkaa. Kutsu naiseni.
Sanani muista. —
(Pisanio menee.)
Viekas, jäykkä mies
Ja horjumaton; herraansa hän puoltaa
Ja puolisota penää pysymään
Valassaan kiinni. — Jos hän tuota maistaa,
Jot' annoin hänelle, niin jää tuo nainen
Rakastajansa välimiestä vaille,
Ja, jos ei mieltään muuta, kohta itse
Saa sitä maistaa. —
(Pisanio palajaa hovinaisten kanssa.)
Vai niin; — hyvä, hyvä!
Esikot, orvokit ja säynäänkukat
Kamariin viekää. — Hyvästi, Pisanio!
Sanani muista.
(Kuningatar ja hovinaiset menevät.)
PISANIO.
Kylläpä sen teenkin!
Mut ennen herraani kuin pettää hannon,
Käyn vaikka naruun; sen ma teille vannon.
(Menee.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen huone hovilinnassa.
(Imogen tulee.)