ANTONIUS.
Kiusallista!
Lyhimmin siis!
CLEOPATRA.
Ei, kuule heit', Antonius!
Vihoissaan ehk' on Fulvia; tai kenties
Tuo liemenparta Caesar mahtikäskyn
Sinulle lähettää: »Tee tuo tai tuo!
Tuo valta valloita, tuo vapauta!
Ja oiti, muuten voi sua!»
ANTONIUS.
Mitä, armas?
CLEOPATRA.
Kenties — ei, tietystikin — tääll' et olla
Saa kauemmin; pois Caesar sinut kutsuu.
Siis häntä kuule! — Mik' on Fulvian haaste —
Caesarin, tarkoitin — ei, kumpaisenkin?
Siis kutsu airuut. — Punastut, Antonius!
Niin totta kuin Egyptin olen valtias,
Tuo puna veroa on Caesarille,
Tai maksaa poskes sillä häpeänsä
Tuon Fulvian räikän nuhteista. — No, airuut!
ANTONIUS.
Liuetkoon Rooma Tiberiin! Tuo ylväs
Suurvalta pylvästöineen sortukoon!
Mun maailmani tääll' on; vallat ovat
Tomua vain; niin ihminen kuin eläin
Maan lannast' elää; suurint' elämässä
On tehdä näin,
(Syleilee häntä.)
kun voi sen moista kaksi,
Näin sopusoiva pari, jonka vertaa —
Tuhonsa uhalla sen mailma tietköön —
Ei ole toista.
CLEOPATRA (syrjään).
Aimo kavaluutta!
Miks Fulvian hän nai, kun hänt' ei lemmi? —
Ma houkon osaa näyttelen; Antonius
On mikä on.
ANTONIUS.
Mut Cleopatran kautta. —
Nyt lempeämme ja sen nautinnoita
Ei nurja haastelu saa katkeroittaa.
Ei elämästä tuokiota saisi
Huvitont' olla nyt. Mit' illaks saamme?
CLEOPATRA.
Airutta kuule!
ANTONIUS.
Armas riidan henki,
Sua kaikki kaunistaa: tora, nauru, itku;
Sinussa joka kiihko kilvan koittaa
Ihailtavaksi tulla, kaunihiksi.
Ei, muut' ei airutta kuin sun! Tän' yönä
Katuja kahden käymme, tiedustellen
Yleisön mieltä. Tule, valtiaani!
Sit' eilen halusit. — En tahdo kuulla.
(Antonius ja Cleopatra poistuvat seurueineen.)