"Callum", kysäisi hän, heidän rientäessään pitkin likaista kujaa Canongaten eteläkulmalle päin, "mistä minä hevosen saan?"
"No mutta mitä hittoa ajattelettekaan!" kummaili Callum. "Vich Ian Vohr marssii heimonsa etunenässä kilpi olallaan, prinssistä puhumattakaan, joka tekee samaten. Tokihan tekään ette sen parempaa tahtone?"
"Enpä todellakaan, Callum, sitte. Annahan kilpeni; no, nyt olemme valmiit. Miltä näytän?"
"Pulskalta kuin se ylämaalainen, joka on kuvattu Luckie Middlemassin ravintolan kylttiin", kehui Callum.
Suoriuduttuaan pääkaupungin rumasta ja likaisesta laitaosasta ulos raittiiseen ilmaan tunsi Waverley uutta intoa ja voimaa, lujin mielin ajatellen edellisen illan tapahtumia ja toiveikkaasti, päättävästi antautuen alkavan päivän vaiheisiin.
Hänen noustuaan St. Leonardin pienelle kallionyppylälle avautui hänen eteensä Kuninkaanpuisto eli "Arthurin istuin" nimisen vuoren ja Edinburgin kaupungin nykyisen etelärinteen välinen notkelma. Omituisen vilkas ja eloisa näky esiintyi siellä. Sinne oli ylämaalaisten armeija asettunut, parhaillaan valmistuen lähtöön. Waverley oli jotakin sen kaltaista nähnyt Fergus Mac-Ivorin kanssa metsästysretkellä ollessaan, mutta nyt oli hyörinä monin verroin suuremmoisempaa ja jännittävämpää. Taustalla törröttelevät vuoret ja itse taivaan kupukin kaikuivat säkkipillin sävelistä, jotka kukin omalla soinnullaan kutsuivat päällikköään ja klan'iaan taisteluun. Vuoristolaiset nousivat ylös vuoteiltaan, taivasalla yönsä vietettyään, kuin kekojensa ympärillä kuhiseva mehiläisparvi — ketterinä ja jäntevinä kuin kaikkiin sotatemppuihin tottunut joukko konsanaan; vaikka kukin toimikin omintakeisesti ja säännöttömästi, oli tuloksena kuitenkin hyvä järjestys ja säännöllinen ryhmitys.
Hauskalta ja reippaalta näytti sekin sekamelska, jolla eri klan'it joutuisasti keräysivät lippujensa ympärille marssiasentoon. Heillä ei ollut mitään telttejä purettavana, kun olivat miltei kaikki maanneet paljaalla tantereella siitä huolimatta, että alkoi olla syysmyöhä ja yökylmiä. Tuokion aikaa lainehtivat ja liikehtivät edes takaisin liehuvat tartanit, heiluvat töyhdöt ja liput, joissa loistivat Clanronaldin ylpeä tunnussana Ganion Coheriga (vastustakoon ken uskaltaa), Mac-Farlanien sotahuuto Loch Sloy, Tullibardinen markiisin valiolause Forth, fortune, and fill the fetters (eespäin, onni, ja täytä kahleet), loordi Lewis Gordonin Bydand ja monien muiden päälliköiden vaakunalauselmat.
Vihdoin järjestyi väenpaljous kapeaksi, synkäksi, pitkän pitkäksi kolonnaksi, joka ulottui laakson päästä päähän. Etunenässä kohosi chevalierin lippu, punainen risti valkealla pohjalla, alla valiolause Tandem Triumphans. Armeijan etujoukkona oli pienoinen ratsuväkiosasto, etupäässä alamaan aatelia palvelijoineen ja alustalaisineen, ja heidän lippunsa, joita oikeastaan lukumäärään nähden oli liian monta, liehuivat jo taivaanrannalla.
Waverleyn silmäillessä kirjavaa näkyä, jonka vaikutusta lisäsivät muutamat linnasta ylämaalaisten pois rientäviä takajoukkoja kohti ammutut satunnaiset kanuunanlaukaukset, muistutti Callum tavallisella suorapuheisuudellaan, että Vich Ian Vohrin osasto oli etumaisia, joten oli paras kiireimmän kautta pötkiä sitä tavottamaan, kanuunanruoaksi siihen töllistelemään jäämättä. Waverley lähtikin rientämään nopeasti eteenpäin, kuitenkin tuon tuostakin luoden katseen sankkoihin soturiparviin, joita keräytyi sekä edessään että takanaan. Lähemmäksi tultaessa ei armeija enää tuntunutkaan yhtä mahtavalta. Jokaisen klan'in johtavat miehet kyllä olivat hyvin asestettuja ja uljaan näköisiä taistelijoita, hyvään sotakuriinkin tottuneita, mutta alempina arvoluokkina oli ylämaan rahvasta, köyhää, huonosti puettua, vaillinaisissa aseissa — näivettynyttä ja kurjan näköistä väkeä. Jokaisella suurella klan'illa oli noita "helootteja" joukossaan, niin että osastojen takimaiset rivit muistuttivat rosvolaumaa; aseina näki siellä seipääseen kiinnitettyjä kirveitä, tupettomia miekkoja, lukottomia piiluikkuja, viikatteen teriä ja sen semmoista; muutamilla oli ainoastaan tikari, nuija tahi aidas. Näiden sivistymättömien raukkojen julma, siistimätön ulkomuoto herätti hämmästystä alamaassa, vaan myös pelkoakin. Niin vähäisen tunnettiin siihenkään aikaan ylämaan asukkaita, että näiden sotilasseikkailijain esiintyminen sai etelä-alamaalaiset yhtä ällistyneiksi kuin olisi heidän maansa pohjoisesta vuoristosta neekerien tahi eskimoiden kansainvaellus käynyt sivistynyttä maailmaa uhkaamaan. Ei siis ihme että Waverley tähän asti arvosteltuaan ylämaalaisia niiden näytteiden mukaan, joita ovela Fergus oli tuon tuostakin saattanut hänen eteensä, nyt tunsi luottamuksensa hiukan jäähtyvän ja oli pakotettu ensi työkseen ihmettelemään uskaliasta yritystä, jolla silloin korkeintaan 4,000 miehen suuruinen joukko miehiä, niistä tuskin puolet asestettuja, aikoi muuttaa yhdistetyn brittiläisen kuningaskunnan kohtaloa ja kukistaa sen hallitsijasuvun.
Hänen siten kulkiessaan pitkin yhä paikallaan pysyttelevää kolonnaa laukaistiin vihdoin lähdön merkiksi ainoa kanuuna, mikä näin tärkeää valtiokeikausta suunnittelevalla armeijalla oli ja joka ei mihinkään tosi työhön kelvannutkaan. Hetikohta oli koko taistelulinja liikkeessä. Eteenpäin rientävistä pataljoonista kajahti ilmoille hurja riemuhuuto, joka sitte hukkui säkkipillien hälyyn, kunnes raskas marssin töminä senkin voitti kumealla pauhullaan. Liput loistivat ja heilahtelivat, ja ratsuväki kiiruhti etujoukoksi, lähettääkseen tiedusteluosastoja ottamaan selvää vihollisen liikkeistä. He katosivat Waverleyn katseilta, pyörähtäessään "Arthurin istuimen" taakse. Jalkaväki seurasi samalle taholle, eteläisempää tietä käyttäen. Edwardin oli melkoisen vaikea ehättää Ferguksen osastoon, joka hänen saapuessaan pysähtyi, asettui asentoon ja vastaanotti hänet innostunein säkkipillien sävelin. Miehetkin hurrasivat täyttä kurkkua; useimmat tunsivat hänet ennestään ja olivat nyt ylpeitä siitä, että hän oli oman heimon puvussa. "Hoilaatte kuin olisi itse päällikkönne astunut riveihinne", huomautti Evan Dhulle muuan naapuriklan'in mies.