"Erään ikivanhan, uskollisen englantilaisen suvun jälkeläinen", tokaisi nuori 'chevalier.' "Pyydän anteeksi, kun keskeytän, hyvä Mac-Ivor; mutta mitään muodollisuuksia ei tarvita, milloin Waverley ja Stuart kohtaavat toisensa."
Hän ojensi mitä kohteliaimmin kätensä Edwardille, joka ei voinut, jos olisi halunnutkin, olla osottamatta hänelle kunnioitusta, minkä hänen arvonsa tuntui oikeuttavan ja mikä ainakin syntyperän perusteella hänelle kuului.
"Olen mielipahalla kuullut", jatkoi kruununtavottelija, "että asianhaarain johdosta, jotka vielä ovat epäselvinä, olette kärsinyt pidättelyä matkallanne ystävienkin parissa; mutta nykyisessä asemassamme tuskin oikein tunnemmekaan puoluelaisiamme, ja olenpa tällä hetkelläkin epätietoinen siitä, saanko katsoa mr. Waverleyn toverikseni."
Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ennen kuin Edward sai sommitelluksi soveliasta vastausta tahikka edes vähääkään kootuksi ajatuksiaan sitä varten, otti prinssi käteensä erään paperin ja jatkoi: "Minulla ei tosiaan olisi mitään epäilyjä tässä asiassa, jos voisin luottaa tähän Hannoverin vaaliruhtinaan ystäväin julistukseen, jossa mr. Waverley luetaan niiden ylimysten ja aatelisten joukkoon, joita uhataan rangaista valtiopetoksesta, koska ovat olleet lailliselle hallitsijalleen uskollisia. Vaan en halua voittaa kannattajia muulla tavoin kuin rakkauden ja vakaumuksen tietä; ja jos mr. Waverley haluaa pitkittää matkaansa etelään tahi yhtyä vaaliruhtinaan joukkoihin, niin hän saa minulta passin ja vapaan luvan, ja voin ainoastaan pahotella, ett'ei nykyinen valtani ulotu suojelemaan häntä sellaisen päätöksen luultavilta seurauksilta. — Mutta", selitteli Charles Edward, taasen toviksi vaiettuaan, "jos mr. Waverley esi-isänsä Sir Nigelin tapaan päättäisi puoltaa asiaa, jolla ei ole suosituksenaan paljoa muuta kuin oikeutensa, ja seurata prinssiä, joka heittäytyy kansansa rakkauden huostaan, saadakseen takaisin isäinsä valtaistuimen tahi menehtyäkseen, niin voin ainoastaan sanoa, että hän näistä uroista ja ritareista löytää kelpo tovereita uljaaseen yritykseen, ja saa herrakseen miehen, joka voi koitua kovaonniseksi, vaan ei varmaankaan konsanaan kiittämättömäksi."
Ivor-rodun ovela päällikkö hyvin tiesi miten edullista oli saattaa Waverley tähän mieskohtaiseen puheluun kuninkaallisen seikkailijan kanssa. Hienostuneen hovin nokkeluuksiin ja tapoihin tottumattoman sankarimme sydämeen tunkeusivat Charlesin ystävälliset sanat ja helposti syrjäyttivät kaikki järkevän varovaisuuden vaikutukset. Hänen apuaan pyysi nimenomaisesti prinssi, jonka muoto ja ryhti sekä omituisessa yrityksessään osottamansa uljuus vastasivat romaanisankarin ihannetta; hän pyysi sitä esi-isäinsä ikivanhassa palatsissa, jonka oli vallottanut jo enempiin voittoihin tähtäävällä miekallaan; tämä kohotti Edwardin omassa mielessä arvonsa ja merkityksensä tuntoa, joka oli ollut tyyten lamassa. Hyljättynä, herjattuna ja uhattuna toiselta puolen, hän tunsi vastustamatonta viehätystä yritystä kohtaan, jota kasvatuksensa yksipuolisuus ja sukunsa valtiolliset periaatteet jo olivat oikeutetuimmaksi suositelleet. Kaikki tämä valtasi hänen mielensä yhtenä kohahduksena, pyyhkäisten muut arvelut tieltänsä; aikaa ei myöskään ollut harkintaan, ja Waverley polvistui Charles Edwardin eteen, vannoen sydämensä ja säilänsä hänen oikeuksiensa takaisin hankkimiseen!
Prinssi nosti Waverleyn seisaalleen ja syleili häntä, ilmaisten kiitollisuutensa niin lämpimästi, että sen täytyi olla sydämen pohjasta pulppuilevaa. Hän kiitteli myös Mac-Ivoria moneen kertaan siitä, että oli tuonut hänelle sellaisen ystävän, ja esitteli Waverleyn ympärillään oleville lukuisille ylimyksille, päälliköille ja upseereille mitä toivorikkaimpana nuorena herrasmiehenä, jonka innostunut liittyminen oli osotuksena Englannin etevimpien sukujen mielialasta tässä tärkeässä käännekohdassa. Tästä oltiinkin Stuartin puolueessa hyvin epätietoisia; ja kun monikin Skotlannin aatelismies täydellä syyllä aavisteli, ett'eivät Englannin jakobiitit ryhdy tositoimiin, eikä senvuoksi liittynyt hänen lippunsa alle, liittyneidenkään miehuuden pääsemättä samasta syystä oikein elpymään, niin ei chevalierille olisi mikään voinut sattua otollisempaan aikaan, kuin että häneen täten julkisesti yhtyi Waverley-Honourin tunnetun suvun edustaja. Tämän oli Fergus ennakolta älynnyt. Hän rakasti Waverleytä todella, syystä ett'eivät heidän tunteensa ja suunnitelmansa milloinkaan sattuneet vastatuksin; hän toivoi Waverleystä puolisoa sisarelleen, ja oli iloissaan siitä, että nyt olivat kumpikin saman asian palveluksessa. Mutta samalla hän ylvästeli valtiomiehenä, joka oli saanut puolueelleen hankituksi noin tärkeän tuen: eikä hän suinkaan ollut älyämättä miten tämä oli omiaan kohottamaan omaa arvoaan prinssin silmissä.
Charles Edward puolestaan näytti olevan hyvin halukas osottamaan kantajoukolleen, kuinka tärkeänä piti uutta ystäväänsä, oitis ryhtyen hänelle ikään kuin erityisenä luottamuksena selittelemään asemaansa. "Olette ollut niin suljettuna pois muulta maailmalta, mr. Waverley, ett'ette kai vieläkään tiedä nykyisen asemani tärkeämpiä piirteitä. Varmaankin olette sentään kuullut, että ainoastaan seitsemän seuralaisen keralla laskin maihin Moidartin etäisessä piirissä, missä lukuisien päälliköiden ja heimojen innostus heti loi yksinäisen seikkailijan johdettavaksi urhoollisen armeijan. Lienette myös saanut tietää, että Hannoverin vaaliruhtinaan ylipäällikkö, Sir John Cope, marssi ylämaahan monilukuisen ja hyvin varustetun sotajoukon etunenässä, taisteluun ryhtyäkseen, vaan että hänen miehuutensa lannistui ollessamme enää kolmen tunnin matkan päässä toisistamme, joten luiskahtikin käsistämme ja marssi pohjoiseen päin Aberdeeniin, jättäen alamaan avoimeksi ja puoltamattomaksi. Jott'en olisi noin suotuisaa tilaisuutta menettänyt, minä pitkitin etenemistäni tänne pääkaupunkiin, ajaen edelläni kahta rakuunarykmenttiä, Gardinerin ja Hamiltonin, jotka olivat uhanneet silpoa kappaleiksi jok'ainoan ylämaalaisen, joka uskaltaisi pistää päänsä tälle puolelle Stirlingin. Edinburgin virastojen ja kaupunkilaisten kiistellessä siitä, puolustautuisivatko vai antautuisivatko, säästi hyvä ystäväni Lochiel" — hän laski kätensä tuon uljaan ja etevän päällikön olalle — "heiltä enemmät päänvaivat, astumalla sisään porteista viidensadan kameroninsa kanssa. Sikäli olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta sillävälin on Aberdeenin raikas ilma karaissut sitkeän kenraalin hermoja; hän läksi laivalla Dunbariin ja saapui sinne eilen, varmasta lähteestä saamani tiedon mukaan. Hänen tarkotuksenaan aivan epäilemättä on marssia tänne ja yrittää saada pääkaupunki jälleen haltuunsa. Nyt oi: sotaneuvostossani kaksi eri mielipidettä vallalla. Ensimäisen mukaan, ollessamme alakynnessä luultavasti mieslukuun ja varmasti harjaantumiseen ja varustuksiin nähden, puhumattakaan siitä että meiltä tyyten puuttuu tykistöä, ja ratsuväkeä on vain nimeksi, on turvallisinta vetäytyä takaisin vuoristoon ja siellä pitkittää sotaa, kunnes uusia apujoukkoja saapuu Ranskasta ja loputkin ylämaan heimot nousevat aseisiin puolestamme. Vastakkainen mielipide vakuuttaa, että peräytyvä liike näissä oloissa varmasti herättäisi yhä lisää epäluottamusta aseitamme ja yritystämme kohtaan, ja masentaisi nekin, jotka jo ovat lippumme alle keräytyneet. Näitä väitteitä lausuneet upseerit, niiden mukana ystävänne Fergus Mac-Ivor, luulevat voivansa ta'ata, että jos ylämaalaiset ovatkin vieraita Europassa tavalliselle sotakurille, niin ovat vastassa olevat soturitkin tottumattomia heidän erikoiseen ja pelottavaan hyökkäystapaansa; että päälliköiden ja ritarien miehuus on horjumaton; ja että heimolaiset taistelun tuoksinassa varmasti pysyvät päälliköittensä kintereillä; sanalla sanoen, että miekkamme paljastaneina meidän tulisi heittää pois huotra, antaen asiamme taistelun ja taisteluiden jumalan ratkaistavaksi. Saanko kysyä mr. Waverleyn mieltä tässä käänteessä?"
Waverley punehtui korviaan myöten sekä mielihyvästä että ujoudesta, mitä kysymyksen osottama huomaavaisuus hänessä herätti, ja vastasi yhtä ryhdikkäästi ja ripeästi, ett'ei hän voinut lausua mitään sotataidollista mielipidettä, vaan että hänelle oli ehdottomasti mieluisin se neuvo, joka ensimäiseksi soi hänelle tilaisuuden osottaa intoaan hänen Kuninkaallisen Korkeutensa palveluksessa.
"Waverleyn sana!" vastasi Charles Edward; "ja jotta teillä olisi jossakin määrin nimeänne vastaava arvo, niin sallikaa minun menettämänne kapteeninpaikan sijaan tarjota teille majurin arvo palveluksessani, toimiaksenne ajutanttinani, kunnes teidät voidaan kiinnittää rykmenttiin, joita toivon piakkoin muodostuvan useampiakin."
"Suokoon teidän Kuninkaallinen Korkeutenne anteeksi", vastasi Waverley, muistellen Balmawhapplea ja hänen mitätöntä joukkoaan, "jos kieltäydyn vastaanottamasta mitään nimitystä, kunnes saan itse kootuksi riittävän joukon miehiä ja siten tehdyksi päällikkyyteni hyödylliseksi teidän Kuninkaallisen korkeutenne palveluksessa. Sillävälin pyydän lupaa palvella vapaaehtoisena ystäväni Fergus Mac-Ivorin väessä."