Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,
ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,
se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,
ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.

Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:

Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,
siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,
housuitta aivan ja kenkiä vailla,
kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.

Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen reelin notkeita mutkia oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä huutelua "seid suas" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt, vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.

Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut "Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen omin sanoin:

"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr. Waverley! — ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni — rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.

Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita. Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia, ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä, tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi. He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi, mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma — oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr. Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley! Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.

Nöyrimmällä kunnioituksella:
Rose Comyne Bradwardine.

J. K. — Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. — Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"

Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää, että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan, niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin, niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla ett'ei — niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu — ollut hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut uskollisuudenlupaustaan.

Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.

Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.

"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi Edinburgin linnan tyrmästä."