"Verraton Flora!" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; "suuresti tarvitsenkin tuollaista kehottajaa!"
Flora veti hellästi pois kätensä. "Paljoa parempi neuvonantaja on teillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä kuuluviin."
"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto itseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän mielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa — jos vain voisin ajatella — että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana ystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen elämäni —"
"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta osotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen värvääjäupseerin käsistä."
"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla tajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani ilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää hyväkseni uskaliaisuuttani — Vai saanko, luvallanne, mainita veljellenne —"
"Ette millään muotoa, mr. Waverley!"
"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä — onko joku aikaisemmin —"
"Ei kukaan, sir", vastasi Flora. "Olen itsellenikin velvollinen sanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin ajatellut nyt puheena olevin tuntein."
"Kenties tuttavuutemme lyhyys — jos soisitte minulle aikaa —"
"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni Waverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei sen voimaa eikä heikkoutta."