Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi. Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa kajahtelivat hänen säveleensä.
He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa, mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan kuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta läikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta, joka hänen sanojensa mukaan oli sekä näköisä että näpevä, ja sitäpaitsi notkein strathspeyn tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi ylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä pahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja surkeihin oloihin.
"Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."
"Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!"
"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä nosta vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."
"Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?"
"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."
"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa hommassa?"
"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin reima mies häntä ennen."
"Kuolisi lain edestä!"