unhosta säästäin nimet urhojen,
omansa laulamatta jätti vaan.
Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.
Pyhän Swithinin Istuin.
Sä Pyhienpäivänä vuoteesees
kun käyt, heti siunaus huokaa ees,
tee ristinmerkki, ja Ave veisaa,
sun sielusi rauhaa muutoin ei saa.
Näät, Pyhienpäivänä Noita Yön
villiytyy vimmahan riettaan työn —
halk' ilman keijuen kuutamossa
tai piilossa pilven pimennossa.
Pyhän Swithinin Istuimelle käy
paroonin puoliso nuor' — ei näy
katseessa kauhua, loihdun joskin
yön kasteessa kuiskaa kalpein poskin.
Sen Swithin uljas lausua ties,
kun kesk-yön kätköhön astui mies,
ja Noidan lennosta käski alas
sen ilmi tuomaan, mink' unho salas.
Hänen Istuimelleen ken uskaltaa,
Yön Noita kun ilmassa samoaa,
ja loihdun lausuen kolmasti kysyy,
tuon vastata täytyy — se varmana pysyy.
Paroonilla sodissa Robertin
vasallina vuos' on jo kolmaskin,
ei tietoa retkistä ritarin urheen,
siks puoliso vallassa tuskan ja murheen.
Hän loihtunsa lausuu, hän vapisee,
salon huuhkajako noin huutelee,
noin naurun ja itkun keskitieltä,
vai virranko haltijan vaivaa mieltä?