"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä. Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta talossa missä —" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.
Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine — isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava — ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja kunnioittavaa huomiota.
"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."
"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle perillisellensä — mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala heille suo kaksi — ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna, ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."
"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja in favorem. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon ylikamarioikeuden ensi istuntoon."
Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.
Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.
Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu, oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.
Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään, kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina, anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt oli kotona, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat, jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.
Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.