Näin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut Waverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.
"Teidän ajattelematon tekonne", sanoi eversti, "ei siis johtunut mistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari kohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja hänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi hänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta ei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi karatakaan tuon vallantavoittelijan luota — se näkyy mahdottomalta. Mutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä syntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee jokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne ajattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin voidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin erääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii minun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita kuukausia oleskellut ulkomailla."
"En voi sallia teidän, eversti Talbot", vastasi Waverley, "puhua mistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata yrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin vapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun asti."
"No niin", huomautti eversti Talbot hymyillen, "suokaa minun ainakin ajatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö koskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?"
"Se on matkalaukussani, jonka kaiketi saamme Edinburgissa käsiimme."
Pian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli Waverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti Talbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa sisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley avasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E. Waverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli kaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta. Päivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita muistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa virkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. "Ja vaikk'ei näin olisikaan asian laita", lausuttiin edelleen kirjeessä, "niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle antamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä uhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys että tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni Waverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla minun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun teidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka tarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä kohden teidän apuanne."
Toinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen laatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut vastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista kunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen miestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden viitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti heidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä surkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua pääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja vannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista käskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä rykmenttiinsä. "Ollakseni varma", näin kuuluivat loppusanat, "että kirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne korpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan teille itsellenne."
Luettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä olevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolle amende honorable'n; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy uskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei niihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata kuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai Glennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa. Hänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen käskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan suorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen rykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan tahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer Ballihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt kapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka sen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista perhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei suinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli sekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni Waverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina oli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan kaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn upseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua todeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli välttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa nimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.
"Mitä ajattelette tästä kaikesta?" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley oli antanut kirjeet ne itse luettuansa.
"Mitäkö ajattelen! Eihän tässä voi ajatella. Olen ihan hulluksi tulla!"