"Waverley!" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; "Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"
"Sama, sir", vastasi sankarimme, hiukan hämmästyen vangin äänen sävyä.
"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin", lausui vanki.
"En käsitä millä ansaitsen huomionne."
"Eikö setänne ole koskaan maininnut Talbot-nimistä ystävää?"
"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta henkilöstä", vastasi Edward, "hän oli luullakseni eversti armeijassa, ja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään ulkomailla."
"Olen vast'ikään palannut", selitti upseeri, "ja Skotlantiin tultuani pidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani. Niin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen puoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani että kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne. Hyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa ja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!"
"Sir", huomautti Fergus korskeasti, "se puku ja puolue ovat jalosukuisten ja kunniallisten miesten."
"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan", sanoi eversti Talbot; "muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä ylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn luvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen kanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista."
"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua Pinkiehouseen", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, "puheltuasi uuden ystäväsi kanssa?" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä tavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.