Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin. Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta, mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut. Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä. "Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta, kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas, hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin maamoukan poni."
Sellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.
XXXIII.
Odottamaton pula.
Kun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin Bradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja joukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin päällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa ratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja etevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja epäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski kultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin. Se riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä, että "hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä samana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi"; koneisto oli näet vetämättä jääneenä seisahtunut.
Heti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni molempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan. Hän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä vaalittavaksi. "Minä en useasti kiroa, mies", virkkoi hän palvelijalle, "vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista etsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin." Hän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen ja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan huudahti: "No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja ratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian. Olisin halunnut näyttää teille proelium equestre'n eli ratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt toistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja näin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa kiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä taistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää koossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään ritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä käskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan toisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. — Mutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle parhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee Bradwardinen suvun kunniaa. — Suokaa siis anteeksi, vänrikki Maccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir."
Viimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa paroonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui häneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama pikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois majurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten hullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.
"Maa on raatojen peitossa", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi kääntyen pois, "yksi lisää olisi mennyt muun mukana, ja se olisi ollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se sikseen jääköön."
Päällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois. Palattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: "Se on Ballenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan vuotta takaperin."
"Ahaa!" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli oitis; "paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän onnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian, Glennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän aikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi, minulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä miestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt — vaikka tiedättehän, että jälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. — No niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin tulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin erityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne."