Tunnetko lyhtyä Luojan talossa? äsken levolle mennyt, valonsa paistaa vielä taivaalla johon sammui, ja valojuoni veäksen jo koille, josta taas on kohta täyessä koreuessaan tervehtivä koko luontoa. Tunnetko kättä johon aurinko vaipuu ja joka levolle saattaa sen kulkunsa päätettyä? Tunnetko kättä joka sammuneen jälleen sytyttää, ja laskee sen taivaalle uutta juontansa alkamaan? Luojalla oli kaksi uskollista palveliaa, ikuisella nuoruella lahjoitetusta suvusta, ja kuin lyhty ensimäisenä iltana oli päättänyt juoksunsa sanoi hän Hämärättärelle: "Sinulle tyttäreni uskon tuon vaipuvan auringon. Sammuta hän, ja pitele valkiaa suojellen vahingoittamasta". Ja huomenen joutuessa sanoi hän Koille: "Poikani, toimituksesi on oleva sytyttää lyhtyä ja asettaa häntä uuteen juoksuunsa". —
Uskollisesti toimittivat molemmat velvollisuutensa, eikä yhtenäkään päivänä kaivattu lyhtyä taivaan kaarelta, ja talvella kulkeva taivaan ääriä, hän sammuu aikaisemmin ehtoolla ja alkaa myöhemmin aamulla juoksunsa; ja keväillä herättavä kukkaisia ja lintujenlaulua ja kesällä helletsäteillään heelmiä valmistuttava, äänelle sallitaan vaan lyhyinen hetki levätäkseen, ja Hämärätär antaa sammuvan auringon kohastaan Koille, joka kohta huokuu sen uuteen eloonsa.
Tullut oli ihana aika, jona kukkaiset aukasivat tuoksuvat kupunsa, ja linnut ja ihmiset lauluillansa täyttivät avaruuen IImarisen majassa. Sillon katsoivat Koit ja Hämärätär kovin syvästi toisensa sini silmiin, ja sammuvan Auringon Hämärättären käestä painuessa Koin käteen, puristuivat molempain käet vastatuksen, ja molempain huulet koskivat toisiinsa.
Mutta se koskaan vaipumaton silmä näki mitä salaisesti syänön hiljaisuuessa tapahtui, ja päivän tultua kutsui ukko molemmat luoksensa, sanoen heille: "Tyytyväinen oleva teiän uskollisesti toimitettuun palvellukseenne, toivon teiät täyellisemmästi onnellisiksi. Niin ottakaat nyt toisenne ja toimittakaat tästees palvellustanne miehenä ja vaimona".
Ja yhestä suusta vastasivat molemmat: "Isä, älä iloamme karkota! Salli ikuisesti ollaksemme sulhasena ja morsiamena, sillä mee olemma onneelliset tässä tilaisuuessa jossa rakkaus on ikuisesti nuori ja uusi".
Ja heiän rukoukseensa suostuva ukko onnisti heiän liittonsa. Kerran vuoessa, neljänä viikkona kohtaavat puoliyön aikana toisiansa, ja Hämärättären laskeissa sammuvaa aurinkoa kultansa käteen, seuraa aina katteleminen ja suutelus, ja Hämärättären posket rusettuuvat ja kuvaavat ruskonsa taivaalle, kunnes Koi sytyttää lyhyn ja taivaalla keltava valo rientää nousevan auringon eellä. Täksi ystäväin juhlalliseksi kohtaamiseksi koristaa vieläki ukko nurmensa kauneimmilla kukkasilla, ja kyntörastaat huutaavat leikillä Koin sylissä kovin kauvan viipyvälle Hämärättärelle: "Laiska tytär! laiska tytär! yö pitkä!"
4:s
Wäinämöisen Laulu.
Ihmisillä ja eläimillä oli kielensä. Wielä nytkin on vanhoja ihmisiä jotka ymmärtävät eläinten kielen ja kuultelevat niiden ääniä. Mutta tämä kieli oli vaan jokapäivänen eli arkikieli. Nyt koottiin kaikki luodut yhteen oppimaan toisen pyhemmän kielen, nimittäin laulun, sillä riemutaksensa ja Jumaloita kunniottaaksensa. Kaikki jolla henki oli riensi Tuomivaaran luokse, jonka päällä seisoi pyhitetty metsä. Ilma rupesi pauhaamaan ja laulun Jumala Wäinämöinen tuli alas. Jakailtua kutreiset hiuksensa korvallisillensa, puisteli vaippaansa, pyyhtäsi partaansa, rykäsi ja koetteli kanteleensa kieliä. Nyt soitti hän ja lauloi Jumalain kunniata ja kaikki kuulteliat ihastuivat, mutta enimmän kuitenki hän itse. Järkähtämätä ja äänetä kuulteli vaan jokainen laulua. Emäjoki seisattui juoksemasta, tuuli unhotti kulkunsa, metsä ja eläimet ja linnut kuultelivat, ja metsän kierosilmä, viettelevä haltia pilkisteli puiden välistä. Mutta kaikki eivät tajunneet laulua kokonaan. Lehdon viherjäät puut mieleensä panivat ilman pauhinan Jumalan alastullessa, ja kuin te kävellessänne metsässä kuulette tämän juhlallisen pauhun, niin tietkäät silloin Jumala ei ole kaukana. Emäjoki tarkkasi vaipan puistelun, ja joka kerran keväillä riemuten uutta nuoruuttansa, kohisee hän vielä samalla tavalla kuin oli kuullut sen puistellun vaipan kohisevaksi. Tuuli mieleensä pisti kiinteimmät vinkuvat äänet, muutamat eläimet ihastuivat kanteleen naulain narinata, toiset taas kielten naukuntaa. Laululinnut panivat muistiin hänen liirityksensä, etenki kyntörastas ja kiuru. Kaloilla oli kehnoin onni. He pistivät päänsä vedestä ylös silmiä myöten, vaan korvat jäivät veteen. He näkivät vaan suun liikkeen ja matkittavat nyt sitä, mutta ovat mykät. Ihminen yksinänsä tajusi koko laulun ja sentähden hänen laulunsa tungehtee sydämmeen ja nousee ylös Jumalain tykö. Mutta ukko lauleli taivaan suuruutta ja maan ihanuutta ja Emäjoen rantain ankaruutta ja niiden muinosta ihmeellisyyttä ja ihmisyyden onnea ja onnettomuutta. Ja hänen laulunsa hellytti oman rintansa, ja kuumat kyyneleet juoksivat kasvoillensa kastellen lävitse kuusi vaippaansa ja seitsemän ihokauhtanaansa. Nyt lensi hän ylös Ylijumalan tykö laulamaan ja soittamaan hänelle, ja pyhitetyt korvat vielä kuulevat niitä kaukaa kajahtelevaisia säveliä. Etteivät ihmiset unhottaisi hänen laulua työntelee hän vieläki aika-ajoin lähettiläisiänsä maahan. Kerran palajaa hän vielä itseki, kuin onni kääntää silmänsä näille seutuille.
5:s