Lakit, kand. Frederik Rick oli ollut laiska poika kouluaikanaan. Hän oli ollut suuri vallattomien temppujen keksijä ja oli usein jäänyt luokalle. Hän vaan halusi päättää koulunkäyntinsä ja tulla ylioppilaaksi, ja valmistuttuaan, hän heti paikalla kehittyi täydelliseksi keikariksi. Jonkun aikaa häntä huvitti käydä pääkaupungissa tupsulakki päässä, ja hän pimitti loisteliaisuudellaan, huonosta luonteestaan huolimatta, useimmat rillejä kantavat ja kalpeat laudaturi-ylioppilaat, jotka kulkivat niska kumarassa ja käyttäen hansikkaita, jotka istuivat kömpelösti, kädessä sauva, jota eivät osanneet liikutella, ja tupsu heiluen sinne tänne jotenkin merkityksettömästi. Mutta Frederik Rick tähtäsi vielä korkeammalle; hän viskasi pian nurkkaan tuskallisen tupsulakin ja rupesi muotiherraksi, päässä silkkihattu ja yllään uudenaikainen puku, joka oli ommeltu parhaan räätälin liikkeessä. Jos muuten oli tilaisuus näyttäytyä, niin hän kyllä sitä käytti: naamiohuveissa, yksityistanssiaisissa — aina hän keksi jotain, mikä pani ihmiset hänestä puhumaan, ja nämä milloin suuttuneina, milloin vakavina pudistivat päätään, silloin tällöin vaivoin peittäen hymyä; olihan hän sentään koko hauska nuori mies.

Todella oli merkillistä, että Frederik Rick keskellä kaikkea tätä mellakkaa ja toveruutta sai aikaa suorittaa lainopillisen tutkintonsa, mutta saipa hän sen suoritettua ja palasi heti senjälkeen kotikaupunkiinsa tosin muka aikoen levätä muutaman kuukauden, ennenkuin oli ryhtyvä etsimään pysyvää tointa. Mutta nyt hän huomaamatta liukui toimettomaan virattomuuteen, ja hänestä tuli vähitellen hiljainen ja vaatimaton johtaja sille ryhmäkunnalle, jolla oli nimenä Otava. Hänellä oli omat etuoikeutensa klubissa, omat aikansa tulla ja mennä, omat sikaarinsa ja omat viininsä, jopa joskus oma ruokalistansakin. Eikä ollut onnetonta klubille, että hän oli sen ensimäinen mies. Frederik Rick osasi näet järjestää asiat siinä pikkukaupungissa, missä oli syntynyt, niin ettei kukaan sen enempää puuttunut hänen ja hänen ystäviensä elämään, jota kaikki kuitenkin pitivät moitittavana. Olihan hän lopulta kuitenkin ihminen, jonka elämää täytyi sietää. Hän ei tuntenut vilpillisyyttä. Ja hänellä oli älyä ja luontevuutta. Hän oli lisäksi muodostanut itselleen jonkunlaisen elämänfilosofian kaikessa tyhjäntoimittajaelämässään, ja se oli hänen ystäviensä arvostelun mukaan merkillinen kyllä ja oli saattanut hänet vähitellen luopumaan kaikesta teeskenteleväisyydestä ja tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli, tyylikäs ja sisimmässään itsetietoinen herra täynnä hyväntahtoisuutta ja rakastettavaisuutta. Hänen ystävänsä pitivät paljon hänestä. — Kas tuossa on Frederik, he huusivat, kun näkivät hänen tulevan, ja kun hän astui heidän keskelleen, heillä oli se tuntemus, että nyt tuli rakastettavaisuus omassa persoonassaan.

Toinen järjestyksessä tässä seurassa oli luutnantti Tambs, orhiksi mainittu. Hän oli vaaleanverinen, ja hänellä oli suuret vaaleankeltaiset viikset, jotka suorastaan pärskyivät. Hän ei ollut saanut liikanimeään sen nojalla, että olisi ollut paljon tekemisissä hevosten kanssa, vaan sentähden, että hän kerran, kun teki matkustavaan teatteriseurueeseen kuuluvalle pikku naiselle hellän ehdoituksen, sai vastaukseksi: — Teidän kanssanne en totisesti rohkene olla tekemisissä, te näytätte jotenkin himokkaalta, tehän olette vallan orhin näköinen.

Luutnantti Tambs oli kaiketi suurin yöeläjä joukossa. Ensi iltahetkinä hän saattoi olio koko kiivas ja urhea. Usein hän puhui siitä, että tunsi itsensä suljetuksi tässä kaupungissa ja torui Frederik Rickiä, kun tämä sitä puolusti. Hän näytti yleensä siltä, että vieraan piti luulla: — Nyt luutnantti ikävystyy, pian hän kyllä ottaa lakkinsa ja menee. Mutta niin eivät Otavan herrat ajatelleet. He tiesivät, ettei luutnantti Tambs ollenkaan mennyt pois, vaan että hän päinvastoin jäi istumaan, niin kauan kuin suinkin sai jonkun heistä istumaan mukanaan. Ja mainiota oli, että hän selvisi humalastaan illan kuluessa. Hän puheli paljon, hyräili pikkulauluja, innokkaasti punoessaan viiksiään, jopa hän sieti, että nuori Christian Dahm siveli hänen partaansa, jos hän vaan ei jatkanut liian kauan, niin että parta joutui epäjärjestykseen, sillä jos Christian Dahm tämän aiheutti, silloin tirkisteli orhi tyytymättömänä vasemmalla silmällä ja lopsutteli nuoren herran perään suurine valkoisine hampaineen.

Christian Dahm oli tämän piirin nuorin jäsen, ainoastaan kaksikymmenvuotias. Hän oli sen nopsajalkainen Hermes, siivet kantapäissä. Hän juoksenteli ympäri kaupunkia, kuuli uutta ja kertoi uutta, ja nauroi paljon. Jos jotain oli tekeillä, jos liikkui mielenkiintoinen, jännittävä mutta sekava huhu, ja jos Otavan herrat kernaasti tahtoivat saada selville oliko se tosi, vai oliko se keksitty, he sanoivat Christian Dahmille:

— Kuule, Christian, sinä olet tietysti kuullut, mitä kerrotaan siitä seikasta. Nyt sinun vihdoinkin tulee saada tietää, miten sen laita oikeastaan on. Tapaat meidät sitten tornissa kello 8 tänä iltana.

— Sen teen kyllä, sanoi Christian ja nauroi.

Sitten hän lähti ja kysyi joka vastaantulijalta, nauroi usein, kuin olisi tuntenut koko jutun, yllätti ne, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa ja asetti niin, että ennenkaikkea tapasi kaikkein suurimpia juorukontteja. Ja hän kuunteli ja jutteli, ja kun kello löi kahdeksan, kiipesi Christian Dahm ylös tornin portaita ja sanoi:

— Iltaa… nyt pamahtaa. Nyt se asia on selvillä… niin ja niin on sen laita.

On ihmisiä, joilla on suuri taito urkkia esiin kaikki, mikä on yhteydessä skandaalien kanssa. Ja jos skandaali koskee luvatonta rakkautta, ovat vallan nuoret henkilöt kaikkein taitavimpia. He ovat kai nauttineet jotain, mutta useimmiten ainoastaan vähän tämän maailman ihanuuksista; heidän kärsimättömyytensä ja uteliaisuutensa panevat heitä tarkkaamaan silmillään ja korvillaan, niin, kaikilla aistimillaan. He saavat aavistuksia, he saavat kuin vainun, koiran tavoin, joka ajaa takaa jänistä.